Uppista liukastuin! Anteeksi, että kamppasin sinutkin kaatuessani...

Epäonnistumisen päivä alkoi osaltani nimensä mukaisesti. Heti herätessä potutti, eikä siinä sitten auttanut syvään hengittäminen, laskeminen, järkeily tai mikään muukaan rauhoittumisyritys. Siirryin sujuvasti rakentavasta keskustelusta lapselliseen syyttelyyn alle vartissa. Ihan vaan koston vuoksi. "Sait mut pahalle mielelle. Ja nyt mä haluan, että sullakin on paha mieli." Onneksi kohteena oli kuitenkin isäntäparka, ettei lapselle tullut vihastuttua. Saimme lopulta myös varsin hyvän keskustelun aikaiseksi ja löysimme ratkaisun yhteen ikuisuusriitaan. Ei mikään huono lopputulos siis.

Laittoipa tämä kuitenkin jälleen miettimään, miksi pitää ensin syytellä, loukata ja riidellä raatelemalla, että päästäisiin rakentavaan keskusteluun. Onko se tervettä tunteiden tuulettamista vai vain lapsellista ja ihmissuhteille haitallista käytöstä? Sanotaan, että vihalla on tehtävä. Se on terve tunne, joka auttaa meitä pitämään puolemme. Toisen "päälle käyminen" tuskin kuitenkaan auttaa puolustamaan omaa reviiriä sen enempää kuin asiallinen puhe. Agressiivinen käytös ei pura agressioita mihinkään kosmiseen kaatopaikkaan. Päinvastoin; huutaminen ja riehuminen vain lisäävät agressiivisia tunteita ja käytöstä.

Meillä tuntuu myös olevan sellainen tapa ja uskomus, että lähimpien niskaan voi ihan luvan kanssa kaataa mitä tahansa sontaa. Ei kai ne perheenjäsenetkään kuitenkaan mitään henkisen jätteen silppureita ole? Toki tekee joskus hyvää purkaa pahaa mieltä huonon päivän jälkeen. Mutta jatkuva äkkäily, oikuttelu ja kiukkuilu käy kenen tahansa hermoille ja murentaa varmasti parhaankin ihmissuhteen perustaa. Edes vanhempien ei tarvitse sietää lapsiltaan ihan mitä tahansa. Uhma- ja murrosikäisellekin saa laittaa rajan. Tunteet on sallittuja ja niiden hallintaa vasta opetellaan. Mutta ei kai lapsille sellaiset taidot taivaasta tipu, joita
useimmat aikuisetkaan eivät hallitse?

Toivottavasti onnistun välittämään lapsilleni edes jotain niistä taidoista, joita vasta aikuisena itse harjoittelen. Tämän päivän oppi olkoon se, että kukaan ei ole täydellinen ja harjoitellessa kompastellaan. Välillä lennetään komeasti peffalleen. Tärkeintä on nousta ylös, puhaltaa kolhuihin ja jatkaa opettelua. Pyydä anteeksi ja ennen kaikkea anna anteeksi. Minäkin siis päätän jatkaa edelleen rauhallisemman käytöksen ja rakentavamman keskustelun harjoittelua. Minäkin mokailen. Ja koska olen ihminen, se on ihan ok!

Mukavaa viikonloppua epäonnistumisista huolimatta! :)

Jotain valmista, jotain keskeneräistä

Ne laatikot, jotka kuvittelin hiottuina. Ne on nyt hiottu ja maalattu neljään kertaan. Enää kahvat paikalleen ja tavarat laatikoihin. Samaa vauhtia tein päivän projektin ja järjestin Pojan huoneen kaapit ja hyllyt. Ja päähänpistosta ostin talvikukat. Vai onko kanervat ja callunat kukkia? No kuitenkin, ne on nyt ruukuissa ja näyttää nätiltä. Suunnitteilla on jo seuraavat projektit: seinän tapetointi, kaapin maalaus, tv-tason kunnostaminen... Näitähän riittää. Pitää vain kuvitella ne jo melkein valmiina :)

Mitenkäs sitten tämä itsensä kehittäminen? Olen viime aikoina käyttänyt ahkerasti saamaani vinkkiä negatiivisen sisäisen peikon nujertamiseen. Kun peikko alkaa puhua, kirjoitan sen ivaavat ja lannistavat sanat sellaisenaan. Sitten vielä luen ne ääneen sillä samalla ivaavalla ilkeällä peikon äänellä. Kirjan kannet kiinni ja parempia ajatuksia tilalle. Jotain tulosta on syntynytkin. Aiempaa useammin huomaan siirtyväni kiukkuisista ja tympeistä ajatuksista valoisampiin kirjoittamattakin. Ei tuosta peikosta keijua varmaan saa tekemälläkään, mutta ehkä ystävällisen menninkäisen? Aika näyttää :)

Syysateiden myötä on jälleen noussut lemmikkikuume. Se tulee joka vuosi yhtä varmasti kuin se harmaa sadekin. Kissat on ihanimpia edelleenkin. Kissa on kuitenkin ehkä onnellisimmillaan, kun se saa metsästää ja liikkua vapaana metsässä kotona köllöttelyn vastapainoksi. Ehkä meilläkin on joskus talo, joka kaipaa hiirivahtia? Ensimmäistä kertaa olenkin sitten ihan tosissaan suostunut harkitsemaan koiraa. Koiran hankinnan pohtiminen on vähän samanlaista kuin lapsiluvun lisäämisen harkinta. Aika puhtaasti tunteella on päätös tehtävä, koska faktojen valossa kenelläkään ei olisi sen enempää lapsia kuin koiriakaan. Ja tunteella siihen kuitenkin sitoudutaan, ei järjellä. Tämä asia, jos joku jakaa mielipiteet. Puolisko sai tästä jo melko pitkän naamakirjakeskustelunkin luotua. Yksi nelijalkainen ehdokas perheenjäseneksemme on olemassa. Jos se ei osoittaudu oikeaksi, palataan kissa-asian harkintaan :)

Raikkaita syyssadepäiviä lukijoille! :)

Muutosaikeita ja sisäisiä peikkoja

Elämä tai ihminen ei tule koskaan valmiiksi, eikä työ tekemällä lopu. Siinä valossa voi tuntua liian suurelta urakalta muuttaa jotain olennaista itsessään tai elämässään. On helpompi todeta: "No mä nyt vaan oon tällanen (laiska/pulska/kiukkupussi/myöhästelijä tms.)", kuin todella ryhtyä tekemään asialle jotain.

Sisäiset peikot puhuvat kovaa ja kuuluvasti. Monet positiivisimmatkin tyypit sortuvat viimeistään omaa itseään koskevissa asioissa melkoiseen itsensä vähättelyyn ja mollaamiseen: "En mä opi, en pysty, ei oo edes mahdollista, koska..." Ja syitähän riittää loputtomasti sille, miksi ei kannata edes yrittää. Viimeistään homma kompastuu siihen, ettei kannata itse muuttua, koska nuo toiset ja heidän toimensa estävät minua silti saavuttamasta tavoitteitani. Sisäiset äänet ovat valitettavan usein juuri näitä mollaavia mörköjä.

Minua viisaammat ovat opettaneet, että haave tai muutostoive pitää ensin muuttaa tavoitteeksi. Ja isot tavoitteethan pitää vanhan viisauden mukaan pilkkoa pienemmiksi, että kykenee aloittamaan ja homma säilyisi mielekkäänä. Olen itse miettinyt asiaa siltä kantilta, että oikeastaan koko elämä koostuu projekteista. Niitä voi olla limittäin, päällekkäin ja peräkkäin. Projektit voivat olla isoja, pieniä, nopeita, toistuvia, pitkiä, kertaluonteisia, jotkut jopa ikuisia. Niillä on kuitenkin useimmiten alku ja loppu.

Kun huomaan jonkin elämäni projektin olevan vastatuulessa, täytyy tehdä muutoksia. Useimmiten omissa toimintatavoissa on eniten parannettavaa. Pienemmissä hommissa se käy helpohkosti: "Jahas, kaapinovet ei tuu maalattua facessa istumalla ja katselemalla niitä ovia. Mutta kun en saa sitä ikinä tehtyä, kun lapsetkin pitää hoitaa ja ruoka tehdä ja..." Ratkaisuna päätin ensin hioa ovet ja asetin aikatavoitteeksi tietyn päivän. Sitten valitsin maalausajankohdan ja hoidin homman. Vaikeinta lopulta koko projektissa oli se aina vaan uudelleen aloittaminen. Ensi kerralla kokeilen uusinta saamaani vinkkiä: "See it done" eli "Näe se valmiina". Kun jotain hommaa on vaikea aloittaa, useimmiten tulee kuvitelleeksi itsensä aloittamassa tai keskellä hommaa, jossa on vielä paljon tekemistä. Aloittaminen on helpompaa, jos kuvittelee jo saavuttaneensa seuraavan osatavoitteensa. Nyt tätä kirjoittaessani valmistelenkin jo seuraavan projektini aloitusta, kuvittelemalla laatikot jo hiotuiksi (osatavoite) sen sijaan, että kuvittelisin lähteväni lasten kanssa maalikauppaan.

Itseni kehittämispuolella projektit ovat paljon vaativampia. Ehkäpä "Mun täytyy olla täydellisen tyyni ja rauhallinen äiti" on hiukan liian iso tavoite kerralla (tai koskaan) toteutettavaksi? Ja siihenpä se sitten kaatuukin: "Enhän mä tätä voi muuttaa. Mä vaan oon tällanen kiukuttelija. Mun lapsiraukat joutuu kestää äkäpussiäitiä ja saa ties mitä traumoja ja kasvaa kieroon." Ehkä kuitenkin jopa minusta voi tulla vähän tasaisempi ja johdonmukaisempi? Nähtäväksi jää. Tavoitteistani ja keinoistani sekä onnistumisistani ja kompuroinneistani tämän ja muiden projektien parissa lisää seuraavissa kirjoituksessani.

Ja hei; tämän kirjoituksen julkaiseminen on yksi osatavoitteeni matkalla kohti hiukan vähemmän perfektionistista ja itsekriittistä eloa. En nimittäin koskaan ole julkaissut juttujani, koska nehän eivät tosiaan ole täydellisiä... :)

Aurinkoisen kirpeitä syyspäiviä kaikille!