Me hankalat tyypit

Talouselämää lukiessani törmäsin useampaan juttuun hankalista tyypeistä työpaikalla. Jutuissa käsiteltiin sitä, miten tyypeistä pääsee eroon, ketkä kannattaa irtisanoa ja miten heitä voi vältellä. Onko tosiaan joukossamme niin paljon mätämunia, joista on vain hankkiuduttava eroon, koska kukaan ei kestä heitä? Vai voisiko olla myös kyse siitä, että kaikki temperamenttityypit (puhun nyt synnynnäisistä temperamenttipiirteistä, en varsinaisesti kiivaudesta) eivät tule toimeen keskenään tai toimi kaikissa tehtävissä?

Pikaisella pohdinnalla läheltäkin löytyy aika liuta "hankalia tyyppejä":

- Aina oikeassa oleva vastarannan kiiski, jonka kanssa ei voi olla eri mieltä. Jos olet eri mieltä, olet idiootti.
- Itsevarma idealisti, joka voi rikkoa sääntöjä tai "uhmata" toisten periaatteita, koska hän on oikeassa.
- Säälimätön ja kriittinen perfektionisti, jolle ei mikään riitä. Omat ja muiden hommat voisi aina tehdä paremmin. Muistaa myös kertoa sen.
- Uhrautuva marttyyri, jolla on aina asiat huonommin kuin muilla ja jonka tuskan määrää ei kukaan todella ymmärrä.
- Toisten mielipiteistä elävä kehujen keräilijä.
- Kyllä, kyllä kaveri, joka ei koskaan kieltäydy mistään. Lopulta et halua enää pyytää häneltä mitään, kun et koskaan tiedä, sopiiko se oikeasti.
- Toiset lyttäävä "diktaattori". Hoitaa asiat hajoita ja hallitse - tyylillä. Kiitosta et tältä kaverilta saa helpolla.
- Perusnegatiivinen "tosta ei nyt kyllä mitään tule" - tyyppi. Löytää asiasta kuin asiasta kaikki mahdolliset ongelmat.

Näitä riittää. Olen itsekin listalla mukana. Ennen kuin kukaan loukkaantuu, kannattaa lukea eteenpäin. Nimittäin jokainen näistä tyypeistä on myös (ja ennen muuta!) hyvä tyyppi. Kaikilla on vahvuutensa. Listassa on vain yhdenlainen negatiivinen lähestyminen näihin ominaisuuksiin.  Jyräävä päsmäri on toisesta näkökulmasta ihailtavan vahva ja itsevarma. Uhrautuva marttyyri on myös aidosti epäitsekäs toisten puolesta taistelija. Diktaattori on tarvittu huippujohtaja, joka on valmis olemaan ei pidetty, jotta asiat hoituvat. Perusnegatiivinen tyyppi on hyvinkin tarpeellinen jarru yltiöoptimistisen kaverin työparina. Kylläkyllä kaveri hoitaa monesti hätätilanteet ja pelastaa muutkin pulasta silloin, kun kukaan muu ei ehdi tai halua. Sääntöjen rikkoja on myös innovatiivinen ja kekseliäs ideanikkari. Perfektionisti hoitaa hommansa just eikä melkein ja kritiikki auttaa huomaamaan myös aitoja epäkohtia, joihin on syytäkin puuttua. Kehujen keräilijä on usein varsin pätevä työssään. Hän ei vaan usko itse itseensä.

Kaikissa aioissa on puolensa. Sama ominaisuus voi olla yhdessä tilanteessa hyvä ja toisessa huono. Jotkut tyypit eivät sovi keskenään yhteen. On myös tehtäviä, joissa "hankala" voi käyttää ominaisuuksiaan menestyksekkäästi. Johdon, rekrytoinnin ja esimiesten vaikea tehtävänä on saada paletti toimimaan niin, että kullekin on paikkansa ja vastaparinsa. Joku tyyppi toimii parhaiten yksin, jollekin sopii tiimin johto ja toiselle istuu parhaiten ryhmän jäsenenä toimiminen. Alaiset tarvitsevat johtajan ja toisinpäin.

Toki aina voi kehittyä ja kehittää itseään. Synnynnäisiä temperamenttipiirteitä ei voi muuttaa. Mutta käytökseen ja ihmisten kanssa toimimiseen vaikuttaa paljon myös opitut ja hankitut sosiaaliset taidot. Niitä voi aina harjoitella. Mieleen on jäänyt viisas neuvo vuosien takaa: "Jos joku lähesesi (puoliso, työnantaja, työtoveri, ystävä) huomauttaa toistuvasti jostakin tavastasi tai ominaisuudestasi, siinä on yleensä perää." Ja varsinkin, jos ihmiset vaihtuvat, mutta kritiikki on aina samansuuntaista, on ehkä aika miettiä myös omien toimintatapojen kehittämistä. Esimiehillä ja johdolla on vastuu työyhteisöjen toimivuudesta. Jokainen mieleltään terve aikuinen on kuitenkin itse vastuussa käytöksestään ja siitä, miten toisia kohtelee.  Oma lukunsa ovat sitten TE:nkin artikkeleissa mainitut päihteiden väärinkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset, joiden tilanteessa tarvitaan muutakin apua kuin työtehtävien tai aseman uudelleen organisointia. Ja he eivät pysty omin neuvoin usein käytöstään muuttamaan.

Monet näistä asioista näkyvät myös muissa ihmisten välisissä suhteissa (yrittäjä-asiakas, lapsi-vanhempi, puolisot, ystävät) samoilla periaatteilla. Toiset sopivat paremmin yksiin, toiset huonommin. Ja joskus yhden, kahden tai useamman on syytä tarkistaa toimintatapojaan.

"Tää lähtis nyt miettimään omaa käytöstään." ;)

Määrittele minut!

Kun työ kodin ulkopuolella loppui, jouduin kysymään itseltäni: "Kuka minä olen, miksi minä olen." Kun elämästä katosi kiire hoitaa kaikki ne tosi tärkeät asiakkaat tosi tärkeine ongelmineen, tosi tärkeät palaverit ja tosi tärkeät sähköpostit, muistiot ja raportit. Kun kaikki nämä isot tärkeät jutut jäivät pois, elämästä tuli aika pientä. Ensin tuntui väsyneeltä, tarpeettomalta ja masentavalta. "Mulla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tarvitse minua enää. Ei ole enää oikeaa työtä." Oman itsensä määrittely on aina tapahtunut tekemisen ja työn kautta: Olen opiskelija, tarjoilija, myyjä, assistentti, messuesittelijä, kouluttaja, konsultti, opettaja. Suomalaisessa yhteiskunnassakin ihminen arvotetaan pitkälti ammatin ja aseman perusteella. Kuka minä olen ilman tätä määrittelyä?

Tavallinen päiväni koostuu niistä samoista töistä, joita monet tekevät ammatikseen: yleinen organisointi, lastenhoito, sairaanhoito, siivous, tiskaus, pyykinpesu, ensiaputoimet, autonkuljettajana toimiminen, ruuanlaitto, kodin pienet korjaustyöt, juhlien järjestäminen, raha-asioiden hoito, huolien ja murheiden kuunteleminen sekä monenlaisissa asioissa assistenttina ja neuvonantajana toimiminen. Työpäivä alkaa seitsemän jälkeen ja jatkuu iltakymmeneen. Sitten alkaa päivystysvuoro, joka jatkuu seuraavaan aamuun. Joinain päivinä kahvi-/ruokatauko voi olla kahden tunnin mittainen. Useammmin se on kaksi minuuttia. Ihan tavallista työtä. Ihan tavalliset kotityöt. Työssäkäyvän äidin tai isän arki on yhtä täynnä tekemistä. Osa työstä vaan tehdään kodin ulkopuolella.

Suomessa asenne kotiäitiyteen on kuitenkin sen suuntainen, että kotihoidontuella lapsiaan hoitava äiti on joko hiukan laiska (ei viitsi mennä töihin) tai tyhmä (ei saa kunnon töitä) miehensä ja yhteiskunnan siivellä eläjä. Eräs vanhempi nainen sanoikin minulle, että "Vaatii todella kypsää luonnetta ja selkärankaa hyvinkoulutetulta naiselta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja laittaa ura katkolle." Selkärankaa se vaatii. Arvostusta ei tästä työstä todellakaan tyrkytetä. Ne työt, joilla tässä ohessa voi lisätienestiä saada, eivät valitettavasti ansioluetteloa kaunista.

Uskallan väittää, että teen yhtä paljon töitä kuin yrittäjäpuolisoni. Joskus on kevyempiä päiviä, joskus raskaita ja pitkiä. Työtä on välillä liikaa, välillä voisi olla hiukan enemmänkin tehtävää. Olen ollut työssäkäyvä yksinhuoltaja ja samoin oli silloin. Joinain päivinä työtä oli ihan liikaa, toisina vähemmän. Lapset kasvavat ja työni täällä vähenee. Sitten teen taas osan työstäni kodin ulkopuolelle. En usko olevani silloin arvokkaampi tai parempi ihminen kuin nyt olen. Tekisin yhtä ahkerasti töitä ja toimisin työnantajani parhaaksi, kuten nytkin teen.

Olen täällä tarpeellinen ja tärkeä. Mahdollistan puolisoni työnteon yrittäjänä hoitamalla kodin ja lapset. Tiedän sen ja sen pitäisi riittää. Silti joskus harmittaa, kun kuulee sanottavan: "Sähän oot vaan täällä kotona." "Etkö sä vieläkään mene töihin?!" (lapsen ollessa puolivuotias). Tai puolison tehdessä pitkää päivää: "Voi kun sillä on rankkaa." "Sen on pakko tehdä pitkää päivää." (Minunko ei ole?) Jokainen varmasti haluaisi saada tunnustusta tekemästään työstä. Rankkuuskilpailun sijaan työssäkäyvät ja kotiäidit voisivat tsempata ja auttaa toisiaan. Samoin puolisot voisivat mollaamisen ja arvostelun sijaan kannustaa toisiaan ja arvostaa molempien panosta yhteiseen elämään. Toivottavasti yhteiskunnankin tasolla jossain vaiheessa huomataan myös lasten kotihoidon hyötypuolet!

Niin ja se määrittely. No minä olen talousasiainhoitaja: tehtäväni on hoitaa koti ja lapset sekä saada siinä sivussa mahdottoman vähän rahaa riittämään mahdollisimman paljoon. ;)

Aurinkoisia pakkaspäiviä lukijoille! :)