Laihdutus/painonhallinta ja parisuhde ovat asioita, joista kirjoitetaan sivukaupalla lehtiartikkeleita ja kirjoja. Neuvoja ja menetelmiä on tarjolla lukemattomasti. Oikeasti menestykseen molemmilla osa-alueilla on olemassa yksinkertainen ratkaisu, joka toimii takuulla.
Miksi sitten ollaan valmiita käyttämään rahaa ja kikkailemaan monimutkaisesti, vaikka kikkailut todennäköisesti eivät pitkällä aikavälillä toimi? Ehkä se johtuu ihmisen taipumuksesta etsiä oikotietä onneen. Pikavoittoa tavoitellessa palaa aikaa, rahaa ja hermoja, eikä tulos tosiaan ole taattu. Silti se tuntuu houkuttelevammalta kuin pakertaa tasaisen varmaa voittoa kohti askel kerrallaan. Ainahan on se (kuvitteellinen) mahdollisuus, että onnistuu ilman vaivannäköä.
Mikä on sitten se taattu tie lopputuloksiin?
Syö vähemmän kuin kulutat,niin laihdut takuuvarmasti. Syö pitkällä aikavälillä enintään se, minkä kulutat. Noudattamalla näitä kahta neuvoa, laihdut varmasti ja takuulla pysyvästi. Konstit voivat olla monet, mutta näitä et voi kiertää tai ohittaa. Kaikki toimivat menetelmät pitävät sisällään nämä asiat muodossa tai toisessa. Jos tykkäät syödä yli tarpeen koko ajan, olet pulska. Eikä siinä mitään. Kyllä pulska saa olla. Mutta jos haluaa laihtua pysyvästi, on palattava näihin kahteen perusasiaan.
Ei tarvitse syödä rahkaa ja raejuustoa, eikä tarvitse juosta yhtään aamuaerobista laihtuakseen. Voi syödä vaikka pitsaa, pekonia ja karkkia (huom kirjoittaja ei suosittele em. ruokavaliota, koska se on epäterveellinen!) sohvalla pötkötellen. Silti laihtuu, jos syö vähemmän kuin kuluttaa. Ja se on juuri niin yksinkertaista. Toteutus varmastikin vaatii vaivannäköä, syömisen syiden pohdintaa ja pikkuisen kanttia. En väittänytkään, että laihdutus tai painonhallinta olisi helppoa. Mutta yksinkertaista se on.
Mitenkäs ne parisuhteen mutkat oiotaan yksinkertaisesti? Rakastuminen on kemiaa ja haihtuvaa huumaa. Se haihtuu yhtä varmasti kuin yö seuraa päivää. Seuraavaksi on tahdottava rakastaa ja päätettävä tahtoa huonojenkin aikojen yli. Nämähän jo tiedettiinkin. Rakastaminen ei kuitenkaan tee parisuhteesta automaattisesti hyvää. Tähän lainaan toisen kirjoittajan yksinkertaisen neuvon: "Rakastaminen todistetaan teoin, ei sanoin."
Se takuulla toimiva tie parisuhteen onneen on siis: Todista rakastamisesi teoin. Jos tuntee olevansa rakastettu ja arvostettu ja osoittaa saman toiselle, ei parisuhde siitä ainakaan huonone. Tämäkään ei ole aina helppoa, mutta yksinkertaista kyllä.
Jos sanot rakastavasi toista ja unohdat yhteiset tapaamisenne, teet jatkuvasti ylitöitä, huolehdit tarkkaan, että teet vain omat kotityösi ja valitset tv:n/netin puolison kanssa seurustelun sijaan, on sanominen täysin turhaa. Jos hoidatat asiasi toisella kuin lapsi tai jätät oman osasi yhteisistä hommista hoitamatta, on rakkaudentunnustukset ja lupaukset turhia.
Romantiikan ei tarvitse olla ruusuja, shampanjaa, runonlausuntaa, serenadeja tai koruja. Romantiikan ylläpitoon ei tarvita rahaa, eikä pitkiä lomia. Romantiikka elää arjessa. Romanttista ja huomaavaista on viedä ovelle jätetty roskapussi mennessään, heittää likapyykit pyykkikoriin, silittää väsyneen selkää myötätunnolla, hoitaa lasten iltatoimet tai käyttää koira toisen vuorolla, tehdä leipä valmiiksi aamulla, kysyä "mitä kuuluu", harrastaa seksiä toiselle mieliksi tai halata vaan seksin sijaan, sietää kiukkuista puolisoa, tuoda kaupasta toisen lempiruokaa, antaa aikaa harrastukselle, imuroida, lähteä lenkille, juhliin tai lätkämatsiin hyvällä mielellä (vaikka se ei itseä kiinnostaisikaan), muistaa syntymäpäivän (vaikka vain sanomalla onnea). Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Näillä pienillä teoilla voi osoittaa, että näkee toisen ihmisenä, jota arvostaa. Että arvostaa riittävästi nähdäkseen vähän vaivaa. Joka päivä jotain pientä.
Aa, ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä: Unohda tekosyyt ja ala toimia!
Ugh! Olen puhunut.
Nyt vaan rakastamaan ja laihtumaan! Halihalipusipusi <3 <3 <3 ;)
tiistai 28. tammikuuta 2014
maanantai 15. lokakuuta 2012
Tuplasti kaikkea, tuplasti onnea
Joskus tuntuu, että kaikki menee päin mäntyä. Toisinaan taas joutuu pysähtyä miettimään, miten isoja onnenpotkuja onkaan osunut kohdalle. Eikä niistä vähäisimpiä ole hyväksi muovautunut parisuhde ja toivotut lapset.
Viime keväänä saimme kolmannen kerran varmistuksen tulevasta perheenlisäyksestä. (Yhteistä poikaamme edeltänyt raskaus päättyi jo melko alussa.) Tällä kertaa raskaus ja uuden vauvan tulo tuntui mukavalta ja samalla jo niin tutulta, ettei sitä sen suuremmin osannut jännittää. Kaikki tarvikkeet ja vaatteet oli jo valmiina edelliseltä vauvalta. Ultraa edeltävänä iltana tunnustelin mahaa: "Hassua, että tää pikku kumpu ei ole ihan pyöreä niin kuin aiemmissa raskauksissa." ihmettelin uniselle puolisolle. Aamulla ennen lähtöä pohdin nimiä tytölle ja pojalle. Kaikki kauniit tuntuivat jo olevan käytössä. "Kauhean vaikeaa, jos pitää vielä keksiä kaksi tytön ja pojan nimeä sekä yhdistelmä. Jos tulisikin kaksoset." Hymähdin hölmöille ajatuksilleni ja lähdin autolle.
Kohta jo istuimme hämärässä tutkimushuoneessa: "Nyt ne mittailee ja tutkailee ja sitten saadaan se kuva mukaan." Kätilö napsautti koneen päälle, naurahti ja totesi iloisesti: "Jaha, onneksi olkoon,näitä onkin kaksi!" Niinhän niitä selvästi oli. Tunnelma vaihteli riemusta pieneen paniikkiin. Aika sekava olo oli pitkän aikaa. Joka päivä tuli eteen uusia ajatuksia. "Mehän joudutaan vaihtaa auto ja ostaa vaunut. Eikä ole kuin yksi syöttötuoli ja kaukalo ja sitteri ja sänky. Miten me mahdutaan tähän kotiin? Apua meillä on tuo koirakin..! Mitä jos toinen ei selviäkään? Tai molemmat, kun koko ajan puhutaan riskeistä? Mitä jos me ratketaan siihen väsymykseen, jolla etukäteen pelotellaan?" Tuhat ja yksi kysymystä velloi päässä.
Alkushokin jälkeen arki kuitenkin palasi nopeasti uomiinsa. Useimpina päivinä ei vauvoja tai omaa napaa muutenkaan ehtinyt paljon ajatella. Toki jo puolenvälin jälkeen maha alkoi olla samoissa mitoissa kuin edelliskerralla ihan loppumetreillä. Ei maha päällepäin jättimäinen ole vieläkään kiitos pitkän pötkön olemukseni. Siitä huolimatta tunnen kyllä olevani varsin tukevasti paksuna. Koko sisus on ihan täynnä päitä, peppuja, nyrkkejä ja jalkoja. Ruualle ei tunnu olevan enää lainkaan tilaa. Nostaminen ja kumartuminen on paitsi kankeaa myös kivuliasta. 1,5 vuotiaan kanssa joutuu siitä huolimatta jokusen kerran päivässä nostella ja kumarrella... :) Välillä arkiaskareet hoituvat itku kurkussa hammasta purren ja toisina päivinä joutuu ihan pysähtyä ihmettelemään, miten vähän möhömaha edes hidastaa tahtia.
Nyt kun ollaan jo saatu 35 viikkoa täyteen ja vauvat alkavat olla melko valmiita, tuntuu huikean onnekkaalta. Tänne asti on jo päästy ilman isompia murheita. Suurin yllätys on oikeastaan ollut se, kuinka hyvin kaikki on mennyt. Ja toisaalta se, kuinka paljon ihmistä voi ylipäätään väsyttää... Mikään määrä unta tai lepoa ei tunnu olevan tarpeeksi. Ja todella nopeasti iskee uupumus, kun innostuu puuhailemaan lasten kanssa tai siivoilemaan. Onneksi puoliso on jaksanut raskaasta työstään huolimatta osallistua tämän raskauden aikana myös kotona erityisesti lasten kanssa touhuamiseen. Ollaanko me sittenkin opittu vetämään yhtä köyttä samaan suuntaan? Ihanan paljon ollaan saatu myös apua sekä vaatteita ja tarvikkeita ystäviltä, perheiltä ja sukulaisilta. Se lisää uskoa ja toivoa myös syntymän jälkeisestä ajasta selviämiseen. Meillä on loistava tukiverkko.
Vielä on viimeiset viikot (tai päivät ainakin) aikaa nauttia rauhallisista päivistä ja arkiaskareiden helppoudesta poikien kanssa. Luulenpa, että perheemme ajanlasku tulee jakautumaan tämän syksyn jälkeen pysyvästi aikaan ennen kaksosia ja aikaan kaksosten kanssa. Ei se tietenkään huonompaan muutu tai sen puoleen parempaankaan. Mutta tulee taatusti olemaan erilaista! :)
Viime keväänä saimme kolmannen kerran varmistuksen tulevasta perheenlisäyksestä. (Yhteistä poikaamme edeltänyt raskaus päättyi jo melko alussa.) Tällä kertaa raskaus ja uuden vauvan tulo tuntui mukavalta ja samalla jo niin tutulta, ettei sitä sen suuremmin osannut jännittää. Kaikki tarvikkeet ja vaatteet oli jo valmiina edelliseltä vauvalta. Ultraa edeltävänä iltana tunnustelin mahaa: "Hassua, että tää pikku kumpu ei ole ihan pyöreä niin kuin aiemmissa raskauksissa." ihmettelin uniselle puolisolle. Aamulla ennen lähtöä pohdin nimiä tytölle ja pojalle. Kaikki kauniit tuntuivat jo olevan käytössä. "Kauhean vaikeaa, jos pitää vielä keksiä kaksi tytön ja pojan nimeä sekä yhdistelmä. Jos tulisikin kaksoset." Hymähdin hölmöille ajatuksilleni ja lähdin autolle.
Kohta jo istuimme hämärässä tutkimushuoneessa: "Nyt ne mittailee ja tutkailee ja sitten saadaan se kuva mukaan." Kätilö napsautti koneen päälle, naurahti ja totesi iloisesti: "Jaha, onneksi olkoon,näitä onkin kaksi!" Niinhän niitä selvästi oli. Tunnelma vaihteli riemusta pieneen paniikkiin. Aika sekava olo oli pitkän aikaa. Joka päivä tuli eteen uusia ajatuksia. "Mehän joudutaan vaihtaa auto ja ostaa vaunut. Eikä ole kuin yksi syöttötuoli ja kaukalo ja sitteri ja sänky. Miten me mahdutaan tähän kotiin? Apua meillä on tuo koirakin..! Mitä jos toinen ei selviäkään? Tai molemmat, kun koko ajan puhutaan riskeistä? Mitä jos me ratketaan siihen väsymykseen, jolla etukäteen pelotellaan?" Tuhat ja yksi kysymystä velloi päässä.
Alkushokin jälkeen arki kuitenkin palasi nopeasti uomiinsa. Useimpina päivinä ei vauvoja tai omaa napaa muutenkaan ehtinyt paljon ajatella. Toki jo puolenvälin jälkeen maha alkoi olla samoissa mitoissa kuin edelliskerralla ihan loppumetreillä. Ei maha päällepäin jättimäinen ole vieläkään kiitos pitkän pötkön olemukseni. Siitä huolimatta tunnen kyllä olevani varsin tukevasti paksuna. Koko sisus on ihan täynnä päitä, peppuja, nyrkkejä ja jalkoja. Ruualle ei tunnu olevan enää lainkaan tilaa. Nostaminen ja kumartuminen on paitsi kankeaa myös kivuliasta. 1,5 vuotiaan kanssa joutuu siitä huolimatta jokusen kerran päivässä nostella ja kumarrella... :) Välillä arkiaskareet hoituvat itku kurkussa hammasta purren ja toisina päivinä joutuu ihan pysähtyä ihmettelemään, miten vähän möhömaha edes hidastaa tahtia.
Nyt kun ollaan jo saatu 35 viikkoa täyteen ja vauvat alkavat olla melko valmiita, tuntuu huikean onnekkaalta. Tänne asti on jo päästy ilman isompia murheita. Suurin yllätys on oikeastaan ollut se, kuinka hyvin kaikki on mennyt. Ja toisaalta se, kuinka paljon ihmistä voi ylipäätään väsyttää... Mikään määrä unta tai lepoa ei tunnu olevan tarpeeksi. Ja todella nopeasti iskee uupumus, kun innostuu puuhailemaan lasten kanssa tai siivoilemaan. Onneksi puoliso on jaksanut raskaasta työstään huolimatta osallistua tämän raskauden aikana myös kotona erityisesti lasten kanssa touhuamiseen. Ollaanko me sittenkin opittu vetämään yhtä köyttä samaan suuntaan? Ihanan paljon ollaan saatu myös apua sekä vaatteita ja tarvikkeita ystäviltä, perheiltä ja sukulaisilta. Se lisää uskoa ja toivoa myös syntymän jälkeisestä ajasta selviämiseen. Meillä on loistava tukiverkko.
Vielä on viimeiset viikot (tai päivät ainakin) aikaa nauttia rauhallisista päivistä ja arkiaskareiden helppoudesta poikien kanssa. Luulenpa, että perheemme ajanlasku tulee jakautumaan tämän syksyn jälkeen pysyvästi aikaan ennen kaksosia ja aikaan kaksosten kanssa. Ei se tietenkään huonompaan muutu tai sen puoleen parempaankaan. Mutta tulee taatusti olemaan erilaista! :)
perjantai 12. lokakuuta 2012
Minä rakastan...
Tänään paistoi pitkästä aikaa aurinko. Syksyinen metsä oli harmaan sijaan keltaoranssi ja kaunis. Puolitoistavuotias pysähteli ihmettelemään vettä ojassa, lehtiä maassa, junarataa, kiviä ja keppejä. Oli pysähdyttävä itsekin katselemaan, kuuntelemaan ja haistelemaan syksyistä maisemaa. Halusin tallentaa hetken ja tunnelman mieleeni.
Hiljainen, usein tylsä ja yksitoikkoinen kotiarki pienten lasten kanssa tuo mukanaan monia tällaisia hetkiä, jotka haluan tallentaa ikuisesti muistiini. Hetkiä, joita rakastan. Palautin mieleeni joitain parhaita.
Minä rakastan...
...hitaita aamuherätyksiä ja unenlämpöisiä pieniä halailijoita kainalossa.
...vieressä nukkuvan lapsen tuhinaa.
...tuttujen lastenohjelmien ääniä arkipuuhien taustalla.
...kirpeitä, aurinkoisia syysaamuja.
...kipakoita, kirkkaita pakkaspäiviä.
...metsäpolkuja.
...vapaana juoksevaa iloista koiraa.
...lapsen naurua keinuessa tai mäkeä laskiessa.
...aamupäiväleikkejä puistossa hyvässä seurassa.
...päiväuniajan hiljaista rauhaa.
...isonkin pojan suusta kuultua vilpitöntä huokausta "ihana äiti"silitysten kera.
...leipomista lasten kanssa.
...uimista.
...uneliaita lastenohjelmahetkiä sohvalla pojat kainalossa.
...iloa ja ylpeyttä pienistä onnistumisista.
...iltasatuja.
...hiljaista taloa illalla lasten nukkuessa.
...raikkaassa ilmassa tehdyn lenkin jälkeistä raukean virkeää oloa.
...ystävien kanssa jutustelua.
...puolison kanssa jaettuja hellittelyitä arjen keskellä.
...yhteisiä ulkoiluja kotipihalla.
...pienten lasten viattomuutta.
...perjantain tunnelmaa.
...puhtaiden pyykkien ripustamista narulle.
...kloorin tuoksua ja uimahallin tunnelmaa.
Listaa voisin jatkaa loputtomiin. Pieniä juttuja, joista koostuu koko arjen onnellisuus ja tarkoitus. Usein ajattelen läheisiä, joille kuuluu kiitos monista onnen hetkistä. Harvoin sitä ääneen sanon. Kiitos vanhemmilleni tuesta, joka on mahdollistanut nämä hetket. Kiitos kasvatuksesta, jonka ansiosta ehkä osaan niitä enemmän arvostaa. Kiitos lähellä oleville isovanhemmille, ystäville ja sukulaisille avusta lastenhoidossa ja kuuntelevista korvista. Suurin kiitos puolisolleni, joka on valmis elämään kanssani taloudellisesti niukemmin saadaksemme enemmän aikaa perheellemme, lapsillemme ja toisillemme ruuhkavuosienkin keskellä.
Hiljainen, usein tylsä ja yksitoikkoinen kotiarki pienten lasten kanssa tuo mukanaan monia tällaisia hetkiä, jotka haluan tallentaa ikuisesti muistiini. Hetkiä, joita rakastan. Palautin mieleeni joitain parhaita.
Minä rakastan...
...hitaita aamuherätyksiä ja unenlämpöisiä pieniä halailijoita kainalossa.
...vieressä nukkuvan lapsen tuhinaa.
...tuttujen lastenohjelmien ääniä arkipuuhien taustalla.
...kirpeitä, aurinkoisia syysaamuja.
...kipakoita, kirkkaita pakkaspäiviä.
...metsäpolkuja.
...vapaana juoksevaa iloista koiraa.
...lapsen naurua keinuessa tai mäkeä laskiessa.
...aamupäiväleikkejä puistossa hyvässä seurassa.
...päiväuniajan hiljaista rauhaa.
...isonkin pojan suusta kuultua vilpitöntä huokausta "ihana äiti"silitysten kera.
...leipomista lasten kanssa.
...uimista.
...uneliaita lastenohjelmahetkiä sohvalla pojat kainalossa.
...iloa ja ylpeyttä pienistä onnistumisista.
...iltasatuja.
...hiljaista taloa illalla lasten nukkuessa.
...raikkaassa ilmassa tehdyn lenkin jälkeistä raukean virkeää oloa.
...ystävien kanssa jutustelua.
...puolison kanssa jaettuja hellittelyitä arjen keskellä.
...yhteisiä ulkoiluja kotipihalla.
...pienten lasten viattomuutta.
...perjantain tunnelmaa.
...puhtaiden pyykkien ripustamista narulle.
...kloorin tuoksua ja uimahallin tunnelmaa.
Listaa voisin jatkaa loputtomiin. Pieniä juttuja, joista koostuu koko arjen onnellisuus ja tarkoitus. Usein ajattelen läheisiä, joille kuuluu kiitos monista onnen hetkistä. Harvoin sitä ääneen sanon. Kiitos vanhemmilleni tuesta, joka on mahdollistanut nämä hetket. Kiitos kasvatuksesta, jonka ansiosta ehkä osaan niitä enemmän arvostaa. Kiitos lähellä oleville isovanhemmille, ystäville ja sukulaisille avusta lastenhoidossa ja kuuntelevista korvista. Suurin kiitos puolisolleni, joka on valmis elämään kanssani taloudellisesti niukemmin saadaksemme enemmän aikaa perheellemme, lapsillemme ja toisillemme ruuhkavuosienkin keskellä.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Äitiyden viemää
Äitiys on naisen elämän rooleista se, johon varmaankin voimakkaimmin liitetään uskomuksia ja oletuksia. Ja äitimyytit istuvat tiukemmasa kuin voisi 2000-luvulla uskoakaan. Tässä muutamia yleisimpiä, joihin olen 7 vuoden aikana törmännyt:
Kun tulet raskaaksi, pidä koko ajan mielessä millainen siunaus on saada lapsi, joten mistään vaivoista valittelu ei ole sopivaa. Rakasta pyöristyvää vatsaasi, turvonneita nilkkojasi, peräpukamiasi, kipeiksi turvonneita rintojasi, pahoinvointia, väsymystä, suonikohjujasi, kuivuneita limakalvoja, kadonnutta halua ja närästystä. Raskaudesta tulee nauttia hehkuen sisäistä onnea. Mutta älä hehkuta sitä liikaa, koska kaikki eivät voi saada samaa onnea osakseen.
Vauvan synnyttyä, ole onnellisempi kuin koskaan. Koko ajan. Vaikka et voi istua tai käydä vessassa ja rintasi tuntuvat räjähtävän. Vaikka et nukkuisi silmäystäkään päiväkausiin. Vaikka hormoonit ja hämmennys uudesta elämäntilanteesta saisivat sinut itkemään tuon tuostakin. Muista että vain sillä on merkitystä, että olet nyt sanut lapsen (ja itsehän sen halusit).
Kun lapsi kasvaa, on tärkeä muistaa, että äidit eivät halua olla erossa lapsistaan hetkeäkään. Äidit nauttivat päivistä yksin kotona, koska saavat olla lastensa kanssa ja ovat itse valinneet kotiäitiyden. Sellaiset pikkuasiat kuin koliikki, uhmaraivarit, oksennustauti, ripuli, vesirokko, yksinäisyys, yksitoikkoisuus, kakan, pissan ja muiden eritteiden kanssa toimiminen eivät äitejä vaivaa. Ja muista että niistä valittaminen vain osoittaa, kuinka itsekäs ja ajattelematon olet: itsehän olet lapsia halunnut ja kaikki eivät niitä edes voi saada. Millainen äiti muka haluaa viettää "lapsivapaata" aikaa, kun on kerran lapsia hankkinut??!!
Kun nainen hedelmöittyy ja myöhemmin synnyttää vauvan, hänen persoonansa mystisesti katoaa. Hän ei ole enää nainen, puoliso, ystävä, sisko, tytär tai työntekijä. Hän on Äiti. Äitiys ja lastenhoito täyttää tästedes kaikki tarpeet, joita naisella voi olla. Äitejä ei haittaa sellaiset pinnalliset seikat kuin navassa roikkuvat tissit, ruttuinen vatsanahka, pandan silmät, takkuinen tukka tai oksennus rinnuksilla. Pukamat, suonikohjut ja raskausarvet tulee kantaa ylpeydellä. Kodissa leijuva kakan haju ja sukkiin tarttuvat mehuläntit ja hiekka kertovat kaunista tarinaansa lasten olemassaolosta ja äidit eivvät sellaisesta toki häiriinny. Äidit eivät halua olla koskaan yksin, tavata ystäviään, harrastaa, lukea tai tehdä töitä.
Työssäkäyvän äidin tulee muistaa olevansa itsekäs olento, joka ei halua todella olla lastensa kanssa. Ja kotiaäidin puolestaan on syytä pitää mielessä, että kotiäitiys ei ole työtä, vaan lomaan rinnastettavaa oleilua yhteiskunnan varoilla. Äiti elää lasten ehdoilla ja rytmillä. Ja tekee sen iloiten joka hetkestä. Eikä kunnon äidit suutu, korota ääntään, kyllästy hiekkakakkujen tekemiseen, nuku pitkään tai koe tarvetta viettää aikaa muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa.
Ja tosikoille lisättäköön: rakastan lapsiani, jokaisen heistä olen halunnut. Ei mene päivää (tai ainakaan montaa), etten ole kiitollinen siitä, että he ovat saaneet kasvaa tähän asti terveinä. Olen valinnut raskautua, synnyttää ja olla kotiäitinä. Nautin usein työstäni. Mutta olen myös nainen. Nimeni on Hanna ja tärkein työni koskaan tulee olemaan lasteni kasvattaminen toivottavasti tuntemaan olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Mutta minulla totta tosiaan on muitaKIN tarpeita ja toiveita elämässäni kuin olla äiti.
Helteisiä lomia kaikille rotuun, rooliin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta! :)
Kun tulet raskaaksi, pidä koko ajan mielessä millainen siunaus on saada lapsi, joten mistään vaivoista valittelu ei ole sopivaa. Rakasta pyöristyvää vatsaasi, turvonneita nilkkojasi, peräpukamiasi, kipeiksi turvonneita rintojasi, pahoinvointia, väsymystä, suonikohjujasi, kuivuneita limakalvoja, kadonnutta halua ja närästystä. Raskaudesta tulee nauttia hehkuen sisäistä onnea. Mutta älä hehkuta sitä liikaa, koska kaikki eivät voi saada samaa onnea osakseen.
Vauvan synnyttyä, ole onnellisempi kuin koskaan. Koko ajan. Vaikka et voi istua tai käydä vessassa ja rintasi tuntuvat räjähtävän. Vaikka et nukkuisi silmäystäkään päiväkausiin. Vaikka hormoonit ja hämmennys uudesta elämäntilanteesta saisivat sinut itkemään tuon tuostakin. Muista että vain sillä on merkitystä, että olet nyt sanut lapsen (ja itsehän sen halusit).
Kun lapsi kasvaa, on tärkeä muistaa, että äidit eivät halua olla erossa lapsistaan hetkeäkään. Äidit nauttivat päivistä yksin kotona, koska saavat olla lastensa kanssa ja ovat itse valinneet kotiäitiyden. Sellaiset pikkuasiat kuin koliikki, uhmaraivarit, oksennustauti, ripuli, vesirokko, yksinäisyys, yksitoikkoisuus, kakan, pissan ja muiden eritteiden kanssa toimiminen eivät äitejä vaivaa. Ja muista että niistä valittaminen vain osoittaa, kuinka itsekäs ja ajattelematon olet: itsehän olet lapsia halunnut ja kaikki eivät niitä edes voi saada. Millainen äiti muka haluaa viettää "lapsivapaata" aikaa, kun on kerran lapsia hankkinut??!!
Kun nainen hedelmöittyy ja myöhemmin synnyttää vauvan, hänen persoonansa mystisesti katoaa. Hän ei ole enää nainen, puoliso, ystävä, sisko, tytär tai työntekijä. Hän on Äiti. Äitiys ja lastenhoito täyttää tästedes kaikki tarpeet, joita naisella voi olla. Äitejä ei haittaa sellaiset pinnalliset seikat kuin navassa roikkuvat tissit, ruttuinen vatsanahka, pandan silmät, takkuinen tukka tai oksennus rinnuksilla. Pukamat, suonikohjut ja raskausarvet tulee kantaa ylpeydellä. Kodissa leijuva kakan haju ja sukkiin tarttuvat mehuläntit ja hiekka kertovat kaunista tarinaansa lasten olemassaolosta ja äidit eivvät sellaisesta toki häiriinny. Äidit eivät halua olla koskaan yksin, tavata ystäviään, harrastaa, lukea tai tehdä töitä.
Työssäkäyvän äidin tulee muistaa olevansa itsekäs olento, joka ei halua todella olla lastensa kanssa. Ja kotiaäidin puolestaan on syytä pitää mielessä, että kotiäitiys ei ole työtä, vaan lomaan rinnastettavaa oleilua yhteiskunnan varoilla. Äiti elää lasten ehdoilla ja rytmillä. Ja tekee sen iloiten joka hetkestä. Eikä kunnon äidit suutu, korota ääntään, kyllästy hiekkakakkujen tekemiseen, nuku pitkään tai koe tarvetta viettää aikaa muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa.
Ja tosikoille lisättäköön: rakastan lapsiani, jokaisen heistä olen halunnut. Ei mene päivää (tai ainakaan montaa), etten ole kiitollinen siitä, että he ovat saaneet kasvaa tähän asti terveinä. Olen valinnut raskautua, synnyttää ja olla kotiäitinä. Nautin usein työstäni. Mutta olen myös nainen. Nimeni on Hanna ja tärkein työni koskaan tulee olemaan lasteni kasvattaminen toivottavasti tuntemaan olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Mutta minulla totta tosiaan on muitaKIN tarpeita ja toiveita elämässäni kuin olla äiti.
Helteisiä lomia kaikille rotuun, rooliin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta! :)
tiistai 17. tammikuuta 2012
Me hankalat tyypit
Talouselämää lukiessani törmäsin useampaan juttuun hankalista tyypeistä työpaikalla. Jutuissa käsiteltiin sitä, miten tyypeistä pääsee eroon, ketkä kannattaa irtisanoa ja miten heitä voi vältellä. Onko tosiaan joukossamme niin paljon mätämunia, joista on vain hankkiuduttava eroon, koska kukaan ei kestä heitä? Vai voisiko olla myös kyse siitä, että kaikki temperamenttityypit (puhun nyt synnynnäisistä temperamenttipiirteistä, en varsinaisesti kiivaudesta) eivät tule toimeen keskenään tai toimi kaikissa tehtävissä?
Pikaisella pohdinnalla läheltäkin löytyy aika liuta "hankalia tyyppejä":
- Aina oikeassa oleva vastarannan kiiski, jonka kanssa ei voi olla eri mieltä. Jos olet eri mieltä, olet idiootti.
- Itsevarma idealisti, joka voi rikkoa sääntöjä tai "uhmata" toisten periaatteita, koska hän on oikeassa.
- Säälimätön ja kriittinen perfektionisti, jolle ei mikään riitä. Omat ja muiden hommat voisi aina tehdä paremmin. Muistaa myös kertoa sen.
- Uhrautuva marttyyri, jolla on aina asiat huonommin kuin muilla ja jonka tuskan määrää ei kukaan todella ymmärrä.
- Toisten mielipiteistä elävä kehujen keräilijä.
- Kyllä, kyllä kaveri, joka ei koskaan kieltäydy mistään. Lopulta et halua enää pyytää häneltä mitään, kun et koskaan tiedä, sopiiko se oikeasti.
- Toiset lyttäävä "diktaattori". Hoitaa asiat hajoita ja hallitse - tyylillä. Kiitosta et tältä kaverilta saa helpolla.
- Perusnegatiivinen "tosta ei nyt kyllä mitään tule" - tyyppi. Löytää asiasta kuin asiasta kaikki mahdolliset ongelmat.
Näitä riittää. Olen itsekin listalla mukana. Ennen kuin kukaan loukkaantuu, kannattaa lukea eteenpäin. Nimittäin jokainen näistä tyypeistä on myös (ja ennen muuta!) hyvä tyyppi. Kaikilla on vahvuutensa. Listassa on vain yhdenlainen negatiivinen lähestyminen näihin ominaisuuksiin. Jyräävä päsmäri on toisesta näkökulmasta ihailtavan vahva ja itsevarma. Uhrautuva marttyyri on myös aidosti epäitsekäs toisten puolesta taistelija. Diktaattori on tarvittu huippujohtaja, joka on valmis olemaan ei pidetty, jotta asiat hoituvat. Perusnegatiivinen tyyppi on hyvinkin tarpeellinen jarru yltiöoptimistisen kaverin työparina. Kylläkyllä kaveri hoitaa monesti hätätilanteet ja pelastaa muutkin pulasta silloin, kun kukaan muu ei ehdi tai halua. Sääntöjen rikkoja on myös innovatiivinen ja kekseliäs ideanikkari. Perfektionisti hoitaa hommansa just eikä melkein ja kritiikki auttaa huomaamaan myös aitoja epäkohtia, joihin on syytäkin puuttua. Kehujen keräilijä on usein varsin pätevä työssään. Hän ei vaan usko itse itseensä.
Kaikissa aioissa on puolensa. Sama ominaisuus voi olla yhdessä tilanteessa hyvä ja toisessa huono. Jotkut tyypit eivät sovi keskenään yhteen. On myös tehtäviä, joissa "hankala" voi käyttää ominaisuuksiaan menestyksekkäästi. Johdon, rekrytoinnin ja esimiesten vaikea tehtävänä on saada paletti toimimaan niin, että kullekin on paikkansa ja vastaparinsa. Joku tyyppi toimii parhaiten yksin, jollekin sopii tiimin johto ja toiselle istuu parhaiten ryhmän jäsenenä toimiminen. Alaiset tarvitsevat johtajan ja toisinpäin.
Toki aina voi kehittyä ja kehittää itseään. Synnynnäisiä temperamenttipiirteitä ei voi muuttaa. Mutta käytökseen ja ihmisten kanssa toimimiseen vaikuttaa paljon myös opitut ja hankitut sosiaaliset taidot. Niitä voi aina harjoitella. Mieleen on jäänyt viisas neuvo vuosien takaa: "Jos joku lähesesi (puoliso, työnantaja, työtoveri, ystävä) huomauttaa toistuvasti jostakin tavastasi tai ominaisuudestasi, siinä on yleensä perää." Ja varsinkin, jos ihmiset vaihtuvat, mutta kritiikki on aina samansuuntaista, on ehkä aika miettiä myös omien toimintatapojen kehittämistä. Esimiehillä ja johdolla on vastuu työyhteisöjen toimivuudesta. Jokainen mieleltään terve aikuinen on kuitenkin itse vastuussa käytöksestään ja siitä, miten toisia kohtelee. Oma lukunsa ovat sitten TE:nkin artikkeleissa mainitut päihteiden väärinkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset, joiden tilanteessa tarvitaan muutakin apua kuin työtehtävien tai aseman uudelleen organisointia. Ja he eivät pysty omin neuvoin usein käytöstään muuttamaan.
Monet näistä asioista näkyvät myös muissa ihmisten välisissä suhteissa (yrittäjä-asiakas, lapsi-vanhempi, puolisot, ystävät) samoilla periaatteilla. Toiset sopivat paremmin yksiin, toiset huonommin. Ja joskus yhden, kahden tai useamman on syytä tarkistaa toimintatapojaan.
"Tää lähtis nyt miettimään omaa käytöstään." ;)
Pikaisella pohdinnalla läheltäkin löytyy aika liuta "hankalia tyyppejä":
- Aina oikeassa oleva vastarannan kiiski, jonka kanssa ei voi olla eri mieltä. Jos olet eri mieltä, olet idiootti.
- Itsevarma idealisti, joka voi rikkoa sääntöjä tai "uhmata" toisten periaatteita, koska hän on oikeassa.
- Säälimätön ja kriittinen perfektionisti, jolle ei mikään riitä. Omat ja muiden hommat voisi aina tehdä paremmin. Muistaa myös kertoa sen.
- Uhrautuva marttyyri, jolla on aina asiat huonommin kuin muilla ja jonka tuskan määrää ei kukaan todella ymmärrä.
- Toisten mielipiteistä elävä kehujen keräilijä.
- Kyllä, kyllä kaveri, joka ei koskaan kieltäydy mistään. Lopulta et halua enää pyytää häneltä mitään, kun et koskaan tiedä, sopiiko se oikeasti.
- Toiset lyttäävä "diktaattori". Hoitaa asiat hajoita ja hallitse - tyylillä. Kiitosta et tältä kaverilta saa helpolla.
- Perusnegatiivinen "tosta ei nyt kyllä mitään tule" - tyyppi. Löytää asiasta kuin asiasta kaikki mahdolliset ongelmat.
Näitä riittää. Olen itsekin listalla mukana. Ennen kuin kukaan loukkaantuu, kannattaa lukea eteenpäin. Nimittäin jokainen näistä tyypeistä on myös (ja ennen muuta!) hyvä tyyppi. Kaikilla on vahvuutensa. Listassa on vain yhdenlainen negatiivinen lähestyminen näihin ominaisuuksiin. Jyräävä päsmäri on toisesta näkökulmasta ihailtavan vahva ja itsevarma. Uhrautuva marttyyri on myös aidosti epäitsekäs toisten puolesta taistelija. Diktaattori on tarvittu huippujohtaja, joka on valmis olemaan ei pidetty, jotta asiat hoituvat. Perusnegatiivinen tyyppi on hyvinkin tarpeellinen jarru yltiöoptimistisen kaverin työparina. Kylläkyllä kaveri hoitaa monesti hätätilanteet ja pelastaa muutkin pulasta silloin, kun kukaan muu ei ehdi tai halua. Sääntöjen rikkoja on myös innovatiivinen ja kekseliäs ideanikkari. Perfektionisti hoitaa hommansa just eikä melkein ja kritiikki auttaa huomaamaan myös aitoja epäkohtia, joihin on syytäkin puuttua. Kehujen keräilijä on usein varsin pätevä työssään. Hän ei vaan usko itse itseensä.
Kaikissa aioissa on puolensa. Sama ominaisuus voi olla yhdessä tilanteessa hyvä ja toisessa huono. Jotkut tyypit eivät sovi keskenään yhteen. On myös tehtäviä, joissa "hankala" voi käyttää ominaisuuksiaan menestyksekkäästi. Johdon, rekrytoinnin ja esimiesten vaikea tehtävänä on saada paletti toimimaan niin, että kullekin on paikkansa ja vastaparinsa. Joku tyyppi toimii parhaiten yksin, jollekin sopii tiimin johto ja toiselle istuu parhaiten ryhmän jäsenenä toimiminen. Alaiset tarvitsevat johtajan ja toisinpäin.
Toki aina voi kehittyä ja kehittää itseään. Synnynnäisiä temperamenttipiirteitä ei voi muuttaa. Mutta käytökseen ja ihmisten kanssa toimimiseen vaikuttaa paljon myös opitut ja hankitut sosiaaliset taidot. Niitä voi aina harjoitella. Mieleen on jäänyt viisas neuvo vuosien takaa: "Jos joku lähesesi (puoliso, työnantaja, työtoveri, ystävä) huomauttaa toistuvasti jostakin tavastasi tai ominaisuudestasi, siinä on yleensä perää." Ja varsinkin, jos ihmiset vaihtuvat, mutta kritiikki on aina samansuuntaista, on ehkä aika miettiä myös omien toimintatapojen kehittämistä. Esimiehillä ja johdolla on vastuu työyhteisöjen toimivuudesta. Jokainen mieleltään terve aikuinen on kuitenkin itse vastuussa käytöksestään ja siitä, miten toisia kohtelee. Oma lukunsa ovat sitten TE:nkin artikkeleissa mainitut päihteiden väärinkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset, joiden tilanteessa tarvitaan muutakin apua kuin työtehtävien tai aseman uudelleen organisointia. Ja he eivät pysty omin neuvoin usein käytöstään muuttamaan.
Monet näistä asioista näkyvät myös muissa ihmisten välisissä suhteissa (yrittäjä-asiakas, lapsi-vanhempi, puolisot, ystävät) samoilla periaatteilla. Toiset sopivat paremmin yksiin, toiset huonommin. Ja joskus yhden, kahden tai useamman on syytä tarkistaa toimintatapojaan.
"Tää lähtis nyt miettimään omaa käytöstään." ;)
maanantai 16. tammikuuta 2012
Määrittele minut!
Kun työ kodin ulkopuolella loppui, jouduin kysymään itseltäni: "Kuka minä olen, miksi minä olen." Kun elämästä katosi kiire hoitaa kaikki ne tosi tärkeät asiakkaat tosi tärkeine ongelmineen, tosi tärkeät palaverit ja tosi tärkeät sähköpostit, muistiot ja raportit. Kun kaikki nämä isot tärkeät jutut jäivät pois, elämästä tuli aika pientä. Ensin tuntui väsyneeltä, tarpeettomalta ja masentavalta. "Mulla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tarvitse minua enää. Ei ole enää oikeaa työtä." Oman itsensä määrittely on aina tapahtunut tekemisen ja työn kautta: Olen opiskelija, tarjoilija, myyjä, assistentti, messuesittelijä, kouluttaja, konsultti, opettaja. Suomalaisessa yhteiskunnassakin ihminen arvotetaan pitkälti ammatin ja aseman perusteella. Kuka minä olen ilman tätä määrittelyä?
Tavallinen päiväni koostuu niistä samoista töistä, joita monet tekevät ammatikseen: yleinen organisointi, lastenhoito, sairaanhoito, siivous, tiskaus, pyykinpesu, ensiaputoimet, autonkuljettajana toimiminen, ruuanlaitto, kodin pienet korjaustyöt, juhlien järjestäminen, raha-asioiden hoito, huolien ja murheiden kuunteleminen sekä monenlaisissa asioissa assistenttina ja neuvonantajana toimiminen. Työpäivä alkaa seitsemän jälkeen ja jatkuu iltakymmeneen. Sitten alkaa päivystysvuoro, joka jatkuu seuraavaan aamuun. Joinain päivinä kahvi-/ruokatauko voi olla kahden tunnin mittainen. Useammmin se on kaksi minuuttia. Ihan tavallista työtä. Ihan tavalliset kotityöt. Työssäkäyvän äidin tai isän arki on yhtä täynnä tekemistä. Osa työstä vaan tehdään kodin ulkopuolella.
Suomessa asenne kotiäitiyteen on kuitenkin sen suuntainen, että kotihoidontuella lapsiaan hoitava äiti on joko hiukan laiska (ei viitsi mennä töihin) tai tyhmä (ei saa kunnon töitä) miehensä ja yhteiskunnan siivellä eläjä. Eräs vanhempi nainen sanoikin minulle, että "Vaatii todella kypsää luonnetta ja selkärankaa hyvinkoulutetulta naiselta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja laittaa ura katkolle." Selkärankaa se vaatii. Arvostusta ei tästä työstä todellakaan tyrkytetä. Ne työt, joilla tässä ohessa voi lisätienestiä saada, eivät valitettavasti ansioluetteloa kaunista.
Uskallan väittää, että teen yhtä paljon töitä kuin yrittäjäpuolisoni. Joskus on kevyempiä päiviä, joskus raskaita ja pitkiä. Työtä on välillä liikaa, välillä voisi olla hiukan enemmänkin tehtävää. Olen ollut työssäkäyvä yksinhuoltaja ja samoin oli silloin. Joinain päivinä työtä oli ihan liikaa, toisina vähemmän. Lapset kasvavat ja työni täällä vähenee. Sitten teen taas osan työstäni kodin ulkopuolelle. En usko olevani silloin arvokkaampi tai parempi ihminen kuin nyt olen. Tekisin yhtä ahkerasti töitä ja toimisin työnantajani parhaaksi, kuten nytkin teen.
Olen täällä tarpeellinen ja tärkeä. Mahdollistan puolisoni työnteon yrittäjänä hoitamalla kodin ja lapset. Tiedän sen ja sen pitäisi riittää. Silti joskus harmittaa, kun kuulee sanottavan: "Sähän oot vaan täällä kotona." "Etkö sä vieläkään mene töihin?!" (lapsen ollessa puolivuotias). Tai puolison tehdessä pitkää päivää: "Voi kun sillä on rankkaa." "Sen on pakko tehdä pitkää päivää." (Minunko ei ole?) Jokainen varmasti haluaisi saada tunnustusta tekemästään työstä. Rankkuuskilpailun sijaan työssäkäyvät ja kotiäidit voisivat tsempata ja auttaa toisiaan. Samoin puolisot voisivat mollaamisen ja arvostelun sijaan kannustaa toisiaan ja arvostaa molempien panosta yhteiseen elämään. Toivottavasti yhteiskunnankin tasolla jossain vaiheessa huomataan myös lasten kotihoidon hyötypuolet!
Niin ja se määrittely. No minä olen talousasiainhoitaja: tehtäväni on hoitaa koti ja lapset sekä saada siinä sivussa mahdottoman vähän rahaa riittämään mahdollisimman paljoon. ;)
Aurinkoisia pakkaspäiviä lukijoille! :)
Tavallinen päiväni koostuu niistä samoista töistä, joita monet tekevät ammatikseen: yleinen organisointi, lastenhoito, sairaanhoito, siivous, tiskaus, pyykinpesu, ensiaputoimet, autonkuljettajana toimiminen, ruuanlaitto, kodin pienet korjaustyöt, juhlien järjestäminen, raha-asioiden hoito, huolien ja murheiden kuunteleminen sekä monenlaisissa asioissa assistenttina ja neuvonantajana toimiminen. Työpäivä alkaa seitsemän jälkeen ja jatkuu iltakymmeneen. Sitten alkaa päivystysvuoro, joka jatkuu seuraavaan aamuun. Joinain päivinä kahvi-/ruokatauko voi olla kahden tunnin mittainen. Useammmin se on kaksi minuuttia. Ihan tavallista työtä. Ihan tavalliset kotityöt. Työssäkäyvän äidin tai isän arki on yhtä täynnä tekemistä. Osa työstä vaan tehdään kodin ulkopuolella.
Suomessa asenne kotiäitiyteen on kuitenkin sen suuntainen, että kotihoidontuella lapsiaan hoitava äiti on joko hiukan laiska (ei viitsi mennä töihin) tai tyhmä (ei saa kunnon töitä) miehensä ja yhteiskunnan siivellä eläjä. Eräs vanhempi nainen sanoikin minulle, että "Vaatii todella kypsää luonnetta ja selkärankaa hyvinkoulutetulta naiselta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja laittaa ura katkolle." Selkärankaa se vaatii. Arvostusta ei tästä työstä todellakaan tyrkytetä. Ne työt, joilla tässä ohessa voi lisätienestiä saada, eivät valitettavasti ansioluetteloa kaunista.
Uskallan väittää, että teen yhtä paljon töitä kuin yrittäjäpuolisoni. Joskus on kevyempiä päiviä, joskus raskaita ja pitkiä. Työtä on välillä liikaa, välillä voisi olla hiukan enemmänkin tehtävää. Olen ollut työssäkäyvä yksinhuoltaja ja samoin oli silloin. Joinain päivinä työtä oli ihan liikaa, toisina vähemmän. Lapset kasvavat ja työni täällä vähenee. Sitten teen taas osan työstäni kodin ulkopuolelle. En usko olevani silloin arvokkaampi tai parempi ihminen kuin nyt olen. Tekisin yhtä ahkerasti töitä ja toimisin työnantajani parhaaksi, kuten nytkin teen.
Olen täällä tarpeellinen ja tärkeä. Mahdollistan puolisoni työnteon yrittäjänä hoitamalla kodin ja lapset. Tiedän sen ja sen pitäisi riittää. Silti joskus harmittaa, kun kuulee sanottavan: "Sähän oot vaan täällä kotona." "Etkö sä vieläkään mene töihin?!" (lapsen ollessa puolivuotias). Tai puolison tehdessä pitkää päivää: "Voi kun sillä on rankkaa." "Sen on pakko tehdä pitkää päivää." (Minunko ei ole?) Jokainen varmasti haluaisi saada tunnustusta tekemästään työstä. Rankkuuskilpailun sijaan työssäkäyvät ja kotiäidit voisivat tsempata ja auttaa toisiaan. Samoin puolisot voisivat mollaamisen ja arvostelun sijaan kannustaa toisiaan ja arvostaa molempien panosta yhteiseen elämään. Toivottavasti yhteiskunnankin tasolla jossain vaiheessa huomataan myös lasten kotihoidon hyötypuolet!
Niin ja se määrittely. No minä olen talousasiainhoitaja: tehtäväni on hoitaa koti ja lapset sekä saada siinä sivussa mahdottoman vähän rahaa riittämään mahdollisimman paljoon. ;)
Aurinkoisia pakkaspäiviä lukijoille! :)
torstai 3. marraskuuta 2011
Koiranelämää
Pitkän pohdinnan, harkinnan ja pähkäilyn sekä pikaisen etsiskelyn jälkeen meille muutti siis uusi karvainen perheenjäsen. Alli on ihana noin vuoden ikäinen novascotiannoutaja. Kaikista ennakkovaroitteluista huolimatta emme ole vielä hukkuneet hiekkaan ja karvaakin on kertynyt melko maltillisesti (toki kuitenkin joka puolelle). Lenkkeilyt, koulutus, leikit ja pissatukset ovat löytäneet paikkansa arjen rutiineissa. Ihan oma lukunsa on sitten mahdolliset sairastelut ja muut poikkeustilanteet sekä sukulaisvierailut ja pidemmät poissaolot kotoa.
Sopeutuminen koiraelämään olisi ehkä vaivalloisempaa, jos meillä ei ennestään olisi jo vaihtelevasti 2-4 lasta talossa. Se tarkoittaa paljon kuraa, keppejä (kyllä meillä on poikia), työkaluja, leluja ja varusteita ympäri taloa. Tavarat eivät pysy järjestyksessä, vaatteet tai kengät naulakoissa eivätkä matot ja sohvat paikallaan (elleivät ole lattiaan kiinnitettyjä). Lisäksi sisustuksessa on jo aikapäivää ollut pannassa valkoiset tekstiilit, siistit kiiltävät pinnat, huterat tai kalliit huonekalut, useimmat esineet (erityisesti lasiset) ja ylipäätään kaikki, mikä on herkkää tai kallisarvoista. On harvinaista, jos on hiljaista tai saa istua syömässä kokonaisen ateria kerralla.
Koska olemme jo muutenkin melko sidottuja kodin, lähimetsien ja ruokakaupan akselille, ei koira tunnu kovinkaan paljon tuovan lisäsitoumusta. Vauvan ja kuusivuotiaan kanssa kulkiessa, on joka tapauksessa suunniteltava joka lähdölle ajoitus, jossa on huomioitu syömiset, ulkoilut, päiväunet ja ulkopuolisen hoitajan tarve. Minimivarusteluna on oltava vaihtovaatteita (unohtuu aina), vaippoja (unohtuu usein), välipalaa, juomista (unohtuu useimmiten) ja kotiavaimet (unohtuu silloin tällöin...). Lisäksi on huomioitava esimerkiksi kyläpaikan sopivuus meluisalle, sotkuiselle, helposti pitkästyvälle ja tilaa vievälle kokoonpanolle. Lähtöihin on varattava aikaa vähintään tunti ja myöhästyminen on todennäköistä.
Kotiäidin normiarki on melko yksitoikkoista ja rutiininomaista (kyllä; lapset rakastavat toistoa), joten koiran tarvitsemat rutiinit eivät juuri normaalimenoa rajoita. Sairastelut, uhmaraivarit, väsymyksestä johtuva unohtelu ja samaan aikaan ilmaantuvat akuutit hätätapaukset (pissahätä, jano, nälkä, matkapahoinvointi, kuuma, kylmä, väsy, kaatuminen, sormet oven välissä jne.) tuovat oman haasteensa kaikkiin tilanteisiin.
No miksi meillä sitten on lapsia tai vielä koirakin? Onko se muka kaiken "uhraamisen" arvoista? On se. Ne vaan on niin ihania. Lapsilta oppii tässä hetkessä elämistä, pienten asioiden huomaamista ja pienistä asioista iloitsemista. Oppii, jos haluaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsella on sanottavana; jos malttaa kysyä kuulumiset ja pysähtyä katsomaan, kun pyydetään ("kato äiti kato" on varmaan yleisin lausahdus päivässä). Lasten kanssa on useimmiten mukava touhuta ja koira tuo vaihtelua tekemisiin, motiivin lähteä ulos, seuraa itselle ja seuraa lapsille.
Ja sitten on niitä päiviä, kun kaikki on kiukkuisia ja ketään ei kiinnosta, väsyttää, palelee, potuttaa ja päätäkin särkee. Ei jaksa katsoa yhtään temppua tai innostua pikku jutuista. Ei jaksa leipoa pullaa ja valmistaa kotiruokaa. Ei kiinnosta innostua tai oppia tai kasvattaa tai hoivata tai jutella, laulaa, silittää, paijata, rapsuttaa tai ottaa vastuuta yhtään mistään. Silloin pitää nähdä homma jo melkein valmiina: lapset isompina, koti siistimpänä, mikromakaroonilaatikko itsetehtynä, kaupan pulla kotitekoisena ja lastenohjelmat kasvatusta edistävänä oppimateriaalina. Ja jos pääsee päiväksi pois, onkin jo ikävä takaisin :)
Aina tulee uusia päiviä ja uusia mahdollisuuksia!
Sopeutuminen koiraelämään olisi ehkä vaivalloisempaa, jos meillä ei ennestään olisi jo vaihtelevasti 2-4 lasta talossa. Se tarkoittaa paljon kuraa, keppejä (kyllä meillä on poikia), työkaluja, leluja ja varusteita ympäri taloa. Tavarat eivät pysy järjestyksessä, vaatteet tai kengät naulakoissa eivätkä matot ja sohvat paikallaan (elleivät ole lattiaan kiinnitettyjä). Lisäksi sisustuksessa on jo aikapäivää ollut pannassa valkoiset tekstiilit, siistit kiiltävät pinnat, huterat tai kalliit huonekalut, useimmat esineet (erityisesti lasiset) ja ylipäätään kaikki, mikä on herkkää tai kallisarvoista. On harvinaista, jos on hiljaista tai saa istua syömässä kokonaisen ateria kerralla.
Koska olemme jo muutenkin melko sidottuja kodin, lähimetsien ja ruokakaupan akselille, ei koira tunnu kovinkaan paljon tuovan lisäsitoumusta. Vauvan ja kuusivuotiaan kanssa kulkiessa, on joka tapauksessa suunniteltava joka lähdölle ajoitus, jossa on huomioitu syömiset, ulkoilut, päiväunet ja ulkopuolisen hoitajan tarve. Minimivarusteluna on oltava vaihtovaatteita (unohtuu aina), vaippoja (unohtuu usein), välipalaa, juomista (unohtuu useimmiten) ja kotiavaimet (unohtuu silloin tällöin...). Lisäksi on huomioitava esimerkiksi kyläpaikan sopivuus meluisalle, sotkuiselle, helposti pitkästyvälle ja tilaa vievälle kokoonpanolle. Lähtöihin on varattava aikaa vähintään tunti ja myöhästyminen on todennäköistä.
Kotiäidin normiarki on melko yksitoikkoista ja rutiininomaista (kyllä; lapset rakastavat toistoa), joten koiran tarvitsemat rutiinit eivät juuri normaalimenoa rajoita. Sairastelut, uhmaraivarit, väsymyksestä johtuva unohtelu ja samaan aikaan ilmaantuvat akuutit hätätapaukset (pissahätä, jano, nälkä, matkapahoinvointi, kuuma, kylmä, väsy, kaatuminen, sormet oven välissä jne.) tuovat oman haasteensa kaikkiin tilanteisiin.
No miksi meillä sitten on lapsia tai vielä koirakin? Onko se muka kaiken "uhraamisen" arvoista? On se. Ne vaan on niin ihania. Lapsilta oppii tässä hetkessä elämistä, pienten asioiden huomaamista ja pienistä asioista iloitsemista. Oppii, jos haluaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsella on sanottavana; jos malttaa kysyä kuulumiset ja pysähtyä katsomaan, kun pyydetään ("kato äiti kato" on varmaan yleisin lausahdus päivässä). Lasten kanssa on useimmiten mukava touhuta ja koira tuo vaihtelua tekemisiin, motiivin lähteä ulos, seuraa itselle ja seuraa lapsille.
Ja sitten on niitä päiviä, kun kaikki on kiukkuisia ja ketään ei kiinnosta, väsyttää, palelee, potuttaa ja päätäkin särkee. Ei jaksa katsoa yhtään temppua tai innostua pikku jutuista. Ei jaksa leipoa pullaa ja valmistaa kotiruokaa. Ei kiinnosta innostua tai oppia tai kasvattaa tai hoivata tai jutella, laulaa, silittää, paijata, rapsuttaa tai ottaa vastuuta yhtään mistään. Silloin pitää nähdä homma jo melkein valmiina: lapset isompina, koti siistimpänä, mikromakaroonilaatikko itsetehtynä, kaupan pulla kotitekoisena ja lastenohjelmat kasvatusta edistävänä oppimateriaalina. Ja jos pääsee päiväksi pois, onkin jo ikävä takaisin :)
Aina tulee uusia päiviä ja uusia mahdollisuuksia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)