Koiranelämää

Pitkän pohdinnan, harkinnan ja pähkäilyn sekä pikaisen etsiskelyn jälkeen meille muutti siis uusi karvainen perheenjäsen. Alli on ihana noin vuoden ikäinen novascotiannoutaja. Kaikista ennakkovaroitteluista huolimatta emme ole vielä hukkuneet hiekkaan ja karvaakin on kertynyt melko maltillisesti (toki kuitenkin joka puolelle). Lenkkeilyt, koulutus, leikit ja pissatukset ovat löytäneet paikkansa arjen rutiineissa. Ihan oma lukunsa on sitten mahdolliset sairastelut ja muut poikkeustilanteet sekä sukulaisvierailut ja pidemmät poissaolot kotoa.

Sopeutuminen koiraelämään olisi  ehkä vaivalloisempaa, jos meillä ei ennestään olisi jo vaihtelevasti 2-4 lasta talossa. Se tarkoittaa paljon kuraa, keppejä (kyllä meillä on poikia), työkaluja, leluja ja varusteita ympäri taloa. Tavarat eivät pysy järjestyksessä, vaatteet tai kengät naulakoissa eivätkä matot ja sohvat paikallaan (elleivät ole lattiaan kiinnitettyjä). Lisäksi sisustuksessa on jo aikapäivää ollut pannassa valkoiset tekstiilit, siistit kiiltävät pinnat, huterat tai kalliit huonekalut, useimmat esineet (erityisesti lasiset) ja ylipäätään kaikki, mikä on herkkää tai kallisarvoista. On harvinaista, jos on hiljaista tai saa istua syömässä kokonaisen ateria kerralla.

Koska olemme jo muutenkin melko sidottuja kodin, lähimetsien ja ruokakaupan akselille, ei koira tunnu kovinkaan paljon tuovan lisäsitoumusta. Vauvan ja kuusivuotiaan kanssa kulkiessa, on joka tapauksessa suunniteltava joka lähdölle ajoitus, jossa on huomioitu syömiset, ulkoilut, päiväunet ja ulkopuolisen hoitajan tarve. Minimivarusteluna on oltava vaihtovaatteita (unohtuu aina), vaippoja (unohtuu usein), välipalaa, juomista (unohtuu useimmiten) ja kotiavaimet (unohtuu silloin tällöin...). Lisäksi on huomioitava esimerkiksi kyläpaikan sopivuus meluisalle, sotkuiselle, helposti pitkästyvälle ja tilaa vievälle kokoonpanolle. Lähtöihin on varattava aikaa vähintään tunti ja myöhästyminen on todennäköistä.

Kotiäidin normiarki on melko yksitoikkoista ja rutiininomaista (kyllä; lapset rakastavat toistoa), joten koiran tarvitsemat rutiinit eivät juuri normaalimenoa rajoita. Sairastelut, uhmaraivarit, väsymyksestä johtuva unohtelu ja samaan aikaan ilmaantuvat akuutit hätätapaukset (pissahätä, jano, nälkä, matkapahoinvointi, kuuma, kylmä, väsy, kaatuminen, sormet oven välissä jne.) tuovat oman haasteensa kaikkiin tilanteisiin.

No miksi meillä sitten on lapsia tai vielä koirakin? Onko se muka kaiken "uhraamisen" arvoista? On se. Ne vaan on niin ihania. Lapsilta oppii tässä hetkessä elämistä, pienten asioiden huomaamista ja pienistä asioista iloitsemista. Oppii, jos haluaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsella on sanottavana; jos malttaa kysyä kuulumiset ja pysähtyä katsomaan, kun pyydetään ("kato äiti kato" on varmaan yleisin lausahdus päivässä). Lasten kanssa on useimmiten mukava touhuta ja koira tuo vaihtelua tekemisiin, motiivin lähteä ulos, seuraa itselle ja seuraa lapsille.

Ja sitten on niitä päiviä, kun kaikki on kiukkuisia ja ketään ei kiinnosta, väsyttää, palelee, potuttaa ja päätäkin särkee. Ei jaksa katsoa yhtään temppua tai innostua pikku jutuista. Ei jaksa leipoa pullaa ja valmistaa kotiruokaa. Ei kiinnosta innostua tai oppia tai kasvattaa tai hoivata tai jutella, laulaa, silittää, paijata, rapsuttaa tai ottaa vastuuta yhtään mistään. Silloin pitää nähdä homma jo melkein valmiina: lapset isompina, koti siistimpänä, mikromakaroonilaatikko itsetehtynä, kaupan pulla kotitekoisena ja lastenohjelmat kasvatusta edistävänä oppimateriaalina. Ja jos pääsee päiväksi pois, onkin jo ikävä takaisin :)

Aina tulee uusia päiviä ja uusia mahdollisuuksia!