maanantai 16. tammikuuta 2012

Määrittele minut!

Kun työ kodin ulkopuolella loppui, jouduin kysymään itseltäni: "Kuka minä olen, miksi minä olen." Kun elämästä katosi kiire hoitaa kaikki ne tosi tärkeät asiakkaat tosi tärkeine ongelmineen, tosi tärkeät palaverit ja tosi tärkeät sähköpostit, muistiot ja raportit. Kun kaikki nämä isot tärkeät jutut jäivät pois, elämästä tuli aika pientä. Ensin tuntui väsyneeltä, tarpeettomalta ja masentavalta. "Mulla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tarvitse minua enää. Ei ole enää oikeaa työtä." Oman itsensä määrittely on aina tapahtunut tekemisen ja työn kautta: Olen opiskelija, tarjoilija, myyjä, assistentti, messuesittelijä, kouluttaja, konsultti, opettaja. Suomalaisessa yhteiskunnassakin ihminen arvotetaan pitkälti ammatin ja aseman perusteella. Kuka minä olen ilman tätä määrittelyä?

Tavallinen päiväni koostuu niistä samoista töistä, joita monet tekevät ammatikseen: yleinen organisointi, lastenhoito, sairaanhoito, siivous, tiskaus, pyykinpesu, ensiaputoimet, autonkuljettajana toimiminen, ruuanlaitto, kodin pienet korjaustyöt, juhlien järjestäminen, raha-asioiden hoito, huolien ja murheiden kuunteleminen sekä monenlaisissa asioissa assistenttina ja neuvonantajana toimiminen. Työpäivä alkaa seitsemän jälkeen ja jatkuu iltakymmeneen. Sitten alkaa päivystysvuoro, joka jatkuu seuraavaan aamuun. Joinain päivinä kahvi-/ruokatauko voi olla kahden tunnin mittainen. Useammmin se on kaksi minuuttia. Ihan tavallista työtä. Ihan tavalliset kotityöt. Työssäkäyvän äidin tai isän arki on yhtä täynnä tekemistä. Osa työstä vaan tehdään kodin ulkopuolella.

Suomessa asenne kotiäitiyteen on kuitenkin sen suuntainen, että kotihoidontuella lapsiaan hoitava äiti on joko hiukan laiska (ei viitsi mennä töihin) tai tyhmä (ei saa kunnon töitä) miehensä ja yhteiskunnan siivellä eläjä. Eräs vanhempi nainen sanoikin minulle, että "Vaatii todella kypsää luonnetta ja selkärankaa hyvinkoulutetulta naiselta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja laittaa ura katkolle." Selkärankaa se vaatii. Arvostusta ei tästä työstä todellakaan tyrkytetä. Ne työt, joilla tässä ohessa voi lisätienestiä saada, eivät valitettavasti ansioluetteloa kaunista.

Uskallan väittää, että teen yhtä paljon töitä kuin yrittäjäpuolisoni. Joskus on kevyempiä päiviä, joskus raskaita ja pitkiä. Työtä on välillä liikaa, välillä voisi olla hiukan enemmänkin tehtävää. Olen ollut työssäkäyvä yksinhuoltaja ja samoin oli silloin. Joinain päivinä työtä oli ihan liikaa, toisina vähemmän. Lapset kasvavat ja työni täällä vähenee. Sitten teen taas osan työstäni kodin ulkopuolelle. En usko olevani silloin arvokkaampi tai parempi ihminen kuin nyt olen. Tekisin yhtä ahkerasti töitä ja toimisin työnantajani parhaaksi, kuten nytkin teen.

Olen täällä tarpeellinen ja tärkeä. Mahdollistan puolisoni työnteon yrittäjänä hoitamalla kodin ja lapset. Tiedän sen ja sen pitäisi riittää. Silti joskus harmittaa, kun kuulee sanottavan: "Sähän oot vaan täällä kotona." "Etkö sä vieläkään mene töihin?!" (lapsen ollessa puolivuotias). Tai puolison tehdessä pitkää päivää: "Voi kun sillä on rankkaa." "Sen on pakko tehdä pitkää päivää." (Minunko ei ole?) Jokainen varmasti haluaisi saada tunnustusta tekemästään työstä. Rankkuuskilpailun sijaan työssäkäyvät ja kotiäidit voisivat tsempata ja auttaa toisiaan. Samoin puolisot voisivat mollaamisen ja arvostelun sijaan kannustaa toisiaan ja arvostaa molempien panosta yhteiseen elämään. Toivottavasti yhteiskunnankin tasolla jossain vaiheessa huomataan myös lasten kotihoidon hyötypuolet!

Niin ja se määrittely. No minä olen talousasiainhoitaja: tehtäväni on hoitaa koti ja lapset sekä saada siinä sivussa mahdottoman vähän rahaa riittämään mahdollisimman paljoon. ;)

Aurinkoisia pakkaspäiviä lukijoille! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti