maanantai 15. lokakuuta 2012

Tuplasti kaikkea, tuplasti onnea

Joskus tuntuu, että kaikki menee päin mäntyä. Toisinaan taas joutuu pysähtyä miettimään, miten isoja onnenpotkuja onkaan osunut kohdalle. Eikä niistä vähäisimpiä ole hyväksi muovautunut parisuhde ja toivotut lapset.

Viime keväänä saimme kolmannen kerran varmistuksen tulevasta perheenlisäyksestä. (Yhteistä poikaamme edeltänyt raskaus päättyi jo melko alussa.) Tällä kertaa raskaus ja uuden vauvan tulo tuntui mukavalta ja samalla jo niin tutulta, ettei sitä sen suuremmin osannut jännittää. Kaikki tarvikkeet ja vaatteet oli jo valmiina edelliseltä vauvalta. Ultraa edeltävänä iltana tunnustelin mahaa: "Hassua, että tää pikku kumpu ei ole ihan pyöreä niin kuin aiemmissa raskauksissa." ihmettelin uniselle puolisolle. Aamulla ennen lähtöä pohdin nimiä tytölle ja pojalle. Kaikki kauniit tuntuivat jo olevan käytössä. "Kauhean vaikeaa, jos pitää vielä keksiä kaksi tytön ja pojan nimeä sekä yhdistelmä. Jos tulisikin kaksoset." Hymähdin hölmöille ajatuksilleni ja lähdin autolle.

Kohta jo istuimme hämärässä tutkimushuoneessa: "Nyt ne mittailee ja tutkailee ja sitten saadaan se kuva mukaan." Kätilö napsautti koneen päälle, naurahti ja totesi iloisesti: "Jaha, onneksi olkoon,näitä onkin kaksi!" Niinhän niitä selvästi oli. Tunnelma vaihteli riemusta pieneen paniikkiin. Aika sekava olo oli pitkän aikaa. Joka päivä tuli eteen uusia ajatuksia. "Mehän joudutaan vaihtaa auto ja ostaa vaunut. Eikä ole kuin yksi syöttötuoli ja kaukalo ja sitteri ja sänky. Miten me mahdutaan tähän kotiin? Apua meillä on tuo koirakin..! Mitä jos toinen ei selviäkään? Tai molemmat, kun koko ajan puhutaan riskeistä? Mitä jos me ratketaan siihen väsymykseen, jolla etukäteen pelotellaan?" Tuhat ja yksi kysymystä velloi päässä.

Alkushokin jälkeen arki kuitenkin palasi nopeasti uomiinsa. Useimpina päivinä ei vauvoja tai omaa napaa muutenkaan ehtinyt paljon ajatella. Toki jo puolenvälin jälkeen maha alkoi olla samoissa mitoissa kuin edelliskerralla ihan loppumetreillä. Ei maha päällepäin jättimäinen ole vieläkään kiitos pitkän pötkön olemukseni. Siitä huolimatta tunnen kyllä olevani varsin tukevasti paksuna. Koko sisus on ihan täynnä päitä, peppuja, nyrkkejä ja jalkoja. Ruualle ei tunnu olevan enää lainkaan tilaa. Nostaminen ja kumartuminen on paitsi kankeaa myös kivuliasta. 1,5 vuotiaan kanssa joutuu siitä huolimatta jokusen kerran päivässä nostella ja kumarrella... :) Välillä arkiaskareet hoituvat itku kurkussa hammasta purren ja toisina päivinä joutuu ihan pysähtyä ihmettelemään, miten vähän möhömaha edes hidastaa tahtia.

Nyt kun ollaan jo saatu 35 viikkoa täyteen ja vauvat alkavat olla melko valmiita, tuntuu huikean onnekkaalta. Tänne asti on jo päästy ilman isompia murheita. Suurin yllätys on oikeastaan ollut se, kuinka hyvin kaikki on mennyt. Ja toisaalta se, kuinka paljon ihmistä voi ylipäätään väsyttää... Mikään määrä unta tai lepoa ei tunnu olevan tarpeeksi. Ja todella nopeasti iskee uupumus, kun innostuu puuhailemaan lasten kanssa tai siivoilemaan. Onneksi puoliso on jaksanut raskaasta työstään huolimatta osallistua tämän raskauden aikana myös kotona erityisesti lasten kanssa touhuamiseen. Ollaanko me sittenkin opittu vetämään yhtä köyttä samaan suuntaan? Ihanan paljon ollaan saatu myös apua sekä vaatteita ja tarvikkeita ystäviltä, perheiltä ja sukulaisilta. Se lisää uskoa ja toivoa myös syntymän jälkeisestä ajasta selviämiseen. Meillä on loistava tukiverkko.

Vielä on viimeiset viikot (tai päivät ainakin) aikaa nauttia rauhallisista päivistä ja arkiaskareiden helppoudesta poikien kanssa. Luulenpa, että perheemme ajanlasku tulee jakautumaan tämän syksyn jälkeen pysyvästi aikaan ennen kaksosia ja aikaan kaksosten kanssa. Ei se tietenkään huonompaan muutu tai sen puoleen parempaankaan. Mutta tulee taatusti olemaan erilaista! :)







 


1 kommentti:

  1. Odotamme pikkuisia innolla ! Kaunis kuva sinusta, aika paljastava, vaikka ei paljastakaan mitään...

    VastaaPoista