Äitiyden viemää

Äitiys on naisen elämän rooleista se, johon varmaankin voimakkaimmin liitetään uskomuksia ja oletuksia. Ja äitimyytit istuvat tiukemmasa kuin voisi 2000-luvulla uskoakaan. Tässä muutamia yleisimpiä, joihin olen 7 vuoden aikana törmännyt:

Kun tulet raskaaksi, pidä koko ajan mielessä millainen siunaus on saada lapsi, joten mistään vaivoista valittelu ei ole sopivaa. Rakasta pyöristyvää vatsaasi, turvonneita nilkkojasi, peräpukamiasi, kipeiksi turvonneita rintojasi, pahoinvointia, väsymystä, suonikohjujasi, kuivuneita limakalvoja, kadonnutta halua ja närästystä. Raskaudesta tulee nauttia hehkuen sisäistä onnea. Mutta älä hehkuta sitä liikaa, koska kaikki eivät voi saada samaa onnea osakseen.

Vauvan synnyttyä, ole onnellisempi kuin koskaan. Koko ajan. Vaikka et voi istua tai käydä vessassa ja rintasi tuntuvat räjähtävän. Vaikka et nukkuisi silmäystäkään päiväkausiin. Vaikka hormoonit ja hämmennys uudesta elämäntilanteesta saisivat sinut itkemään tuon tuostakin. Muista että vain sillä on merkitystä, että olet nyt sanut lapsen (ja itsehän sen halusit).

Kun lapsi kasvaa, on tärkeä muistaa, että äidit eivät halua olla erossa lapsistaan hetkeäkään. Äidit nauttivat päivistä yksin kotona, koska saavat olla lastensa kanssa ja ovat itse valinneet kotiäitiyden. Sellaiset pikkuasiat kuin koliikki, uhmaraivarit, oksennustauti, ripuli, vesirokko, yksinäisyys, yksitoikkoisuus, kakan, pissan ja muiden eritteiden kanssa toimiminen eivät äitejä vaivaa. Ja muista että niistä valittaminen vain osoittaa, kuinka itsekäs ja ajattelematon olet: itsehän olet lapsia halunnut ja kaikki eivät niitä edes voi saada. Millainen äiti muka haluaa viettää "lapsivapaata" aikaa, kun on kerran lapsia hankkinut??!!

Kun nainen hedelmöittyy ja myöhemmin synnyttää vauvan, hänen persoonansa mystisesti katoaa. Hän ei ole enää nainen, puoliso, ystävä, sisko, tytär tai työntekijä. Hän on Äiti. Äitiys ja lastenhoito täyttää tästedes kaikki tarpeet, joita naisella voi olla. Äitejä ei haittaa sellaiset pinnalliset seikat kuin navassa roikkuvat tissit, ruttuinen vatsanahka, pandan silmät, takkuinen tukka tai oksennus rinnuksilla. Pukamat, suonikohjut ja raskausarvet tulee kantaa ylpeydellä. Kodissa leijuva kakan haju ja sukkiin tarttuvat mehuläntit ja hiekka kertovat kaunista tarinaansa lasten olemassaolosta ja äidit eivvät sellaisesta toki häiriinny. Äidit eivät halua olla koskaan yksin, tavata ystäviään, harrastaa, lukea tai tehdä töitä.

Työssäkäyvän äidin tulee muistaa olevansa itsekäs olento, joka ei halua todella olla lastensa kanssa. Ja kotiaäidin puolestaan on syytä pitää mielessä, että kotiäitiys ei ole työtä, vaan lomaan rinnastettavaa oleilua yhteiskunnan varoilla. Äiti elää lasten ehdoilla ja rytmillä. Ja tekee sen iloiten joka hetkestä. Eikä kunnon äidit suutu, korota ääntään, kyllästy hiekkakakkujen tekemiseen, nuku pitkään tai koe tarvetta viettää aikaa muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa.

Ja tosikoille lisättäköön: rakastan lapsiani, jokaisen heistä olen halunnut. Ei mene päivää (tai ainakaan montaa), etten ole kiitollinen siitä, että he ovat saaneet kasvaa tähän asti terveinä. Olen valinnut raskautua, synnyttää ja olla kotiäitinä. Nautin usein työstäni. Mutta olen myös nainen. Nimeni on Hanna ja tärkein työni koskaan tulee olemaan lasteni kasvattaminen toivottavasti tuntemaan olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Mutta minulla totta tosiaan on muitaKIN tarpeita ja toiveita elämässäni kuin olla äiti.

Helteisiä lomia kaikille rotuun, rooliin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta! :)

Me hankalat tyypit

Talouselämää lukiessani törmäsin useampaan juttuun hankalista tyypeistä työpaikalla. Jutuissa käsiteltiin sitä, miten tyypeistä pääsee eroon, ketkä kannattaa irtisanoa ja miten heitä voi vältellä. Onko tosiaan joukossamme niin paljon mätämunia, joista on vain hankkiuduttava eroon, koska kukaan ei kestä heitä? Vai voisiko olla myös kyse siitä, että kaikki temperamenttityypit (puhun nyt synnynnäisistä temperamenttipiirteistä, en varsinaisesti kiivaudesta) eivät tule toimeen keskenään tai toimi kaikissa tehtävissä?

Pikaisella pohdinnalla läheltäkin löytyy aika liuta "hankalia tyyppejä":

- Aina oikeassa oleva vastarannan kiiski, jonka kanssa ei voi olla eri mieltä. Jos olet eri mieltä, olet idiootti.
- Itsevarma idealisti, joka voi rikkoa sääntöjä tai "uhmata" toisten periaatteita, koska hän on oikeassa.
- Säälimätön ja kriittinen perfektionisti, jolle ei mikään riitä. Omat ja muiden hommat voisi aina tehdä paremmin. Muistaa myös kertoa sen.
- Uhrautuva marttyyri, jolla on aina asiat huonommin kuin muilla ja jonka tuskan määrää ei kukaan todella ymmärrä.
- Toisten mielipiteistä elävä kehujen keräilijä.
- Kyllä, kyllä kaveri, joka ei koskaan kieltäydy mistään. Lopulta et halua enää pyytää häneltä mitään, kun et koskaan tiedä, sopiiko se oikeasti.
- Toiset lyttäävä "diktaattori". Hoitaa asiat hajoita ja hallitse - tyylillä. Kiitosta et tältä kaverilta saa helpolla.
- Perusnegatiivinen "tosta ei nyt kyllä mitään tule" - tyyppi. Löytää asiasta kuin asiasta kaikki mahdolliset ongelmat.

Näitä riittää. Olen itsekin listalla mukana. Ennen kuin kukaan loukkaantuu, kannattaa lukea eteenpäin. Nimittäin jokainen näistä tyypeistä on myös (ja ennen muuta!) hyvä tyyppi. Kaikilla on vahvuutensa. Listassa on vain yhdenlainen negatiivinen lähestyminen näihin ominaisuuksiin.  Jyräävä päsmäri on toisesta näkökulmasta ihailtavan vahva ja itsevarma. Uhrautuva marttyyri on myös aidosti epäitsekäs toisten puolesta taistelija. Diktaattori on tarvittu huippujohtaja, joka on valmis olemaan ei pidetty, jotta asiat hoituvat. Perusnegatiivinen tyyppi on hyvinkin tarpeellinen jarru yltiöoptimistisen kaverin työparina. Kylläkyllä kaveri hoitaa monesti hätätilanteet ja pelastaa muutkin pulasta silloin, kun kukaan muu ei ehdi tai halua. Sääntöjen rikkoja on myös innovatiivinen ja kekseliäs ideanikkari. Perfektionisti hoitaa hommansa just eikä melkein ja kritiikki auttaa huomaamaan myös aitoja epäkohtia, joihin on syytäkin puuttua. Kehujen keräilijä on usein varsin pätevä työssään. Hän ei vaan usko itse itseensä.

Kaikissa aioissa on puolensa. Sama ominaisuus voi olla yhdessä tilanteessa hyvä ja toisessa huono. Jotkut tyypit eivät sovi keskenään yhteen. On myös tehtäviä, joissa "hankala" voi käyttää ominaisuuksiaan menestyksekkäästi. Johdon, rekrytoinnin ja esimiesten vaikea tehtävänä on saada paletti toimimaan niin, että kullekin on paikkansa ja vastaparinsa. Joku tyyppi toimii parhaiten yksin, jollekin sopii tiimin johto ja toiselle istuu parhaiten ryhmän jäsenenä toimiminen. Alaiset tarvitsevat johtajan ja toisinpäin.

Toki aina voi kehittyä ja kehittää itseään. Synnynnäisiä temperamenttipiirteitä ei voi muuttaa. Mutta käytökseen ja ihmisten kanssa toimimiseen vaikuttaa paljon myös opitut ja hankitut sosiaaliset taidot. Niitä voi aina harjoitella. Mieleen on jäänyt viisas neuvo vuosien takaa: "Jos joku lähesesi (puoliso, työnantaja, työtoveri, ystävä) huomauttaa toistuvasti jostakin tavastasi tai ominaisuudestasi, siinä on yleensä perää." Ja varsinkin, jos ihmiset vaihtuvat, mutta kritiikki on aina samansuuntaista, on ehkä aika miettiä myös omien toimintatapojen kehittämistä. Esimiehillä ja johdolla on vastuu työyhteisöjen toimivuudesta. Jokainen mieleltään terve aikuinen on kuitenkin itse vastuussa käytöksestään ja siitä, miten toisia kohtelee.  Oma lukunsa ovat sitten TE:nkin artikkeleissa mainitut päihteiden väärinkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset, joiden tilanteessa tarvitaan muutakin apua kuin työtehtävien tai aseman uudelleen organisointia. Ja he eivät pysty omin neuvoin usein käytöstään muuttamaan.

Monet näistä asioista näkyvät myös muissa ihmisten välisissä suhteissa (yrittäjä-asiakas, lapsi-vanhempi, puolisot, ystävät) samoilla periaatteilla. Toiset sopivat paremmin yksiin, toiset huonommin. Ja joskus yhden, kahden tai useamman on syytä tarkistaa toimintatapojaan.

"Tää lähtis nyt miettimään omaa käytöstään." ;)

Määrittele minut!

Kun työ kodin ulkopuolella loppui, jouduin kysymään itseltäni: "Kuka minä olen, miksi minä olen." Kun elämästä katosi kiire hoitaa kaikki ne tosi tärkeät asiakkaat tosi tärkeine ongelmineen, tosi tärkeät palaverit ja tosi tärkeät sähköpostit, muistiot ja raportit. Kun kaikki nämä isot tärkeät jutut jäivät pois, elämästä tuli aika pientä. Ensin tuntui väsyneeltä, tarpeettomalta ja masentavalta. "Mulla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tarvitse minua enää. Ei ole enää oikeaa työtä." Oman itsensä määrittely on aina tapahtunut tekemisen ja työn kautta: Olen opiskelija, tarjoilija, myyjä, assistentti, messuesittelijä, kouluttaja, konsultti, opettaja. Suomalaisessa yhteiskunnassakin ihminen arvotetaan pitkälti ammatin ja aseman perusteella. Kuka minä olen ilman tätä määrittelyä?

Tavallinen päiväni koostuu niistä samoista töistä, joita monet tekevät ammatikseen: yleinen organisointi, lastenhoito, sairaanhoito, siivous, tiskaus, pyykinpesu, ensiaputoimet, autonkuljettajana toimiminen, ruuanlaitto, kodin pienet korjaustyöt, juhlien järjestäminen, raha-asioiden hoito, huolien ja murheiden kuunteleminen sekä monenlaisissa asioissa assistenttina ja neuvonantajana toimiminen. Työpäivä alkaa seitsemän jälkeen ja jatkuu iltakymmeneen. Sitten alkaa päivystysvuoro, joka jatkuu seuraavaan aamuun. Joinain päivinä kahvi-/ruokatauko voi olla kahden tunnin mittainen. Useammmin se on kaksi minuuttia. Ihan tavallista työtä. Ihan tavalliset kotityöt. Työssäkäyvän äidin tai isän arki on yhtä täynnä tekemistä. Osa työstä vaan tehdään kodin ulkopuolella.

Suomessa asenne kotiäitiyteen on kuitenkin sen suuntainen, että kotihoidontuella lapsiaan hoitava äiti on joko hiukan laiska (ei viitsi mennä töihin) tai tyhmä (ei saa kunnon töitä) miehensä ja yhteiskunnan siivellä eläjä. Eräs vanhempi nainen sanoikin minulle, että "Vaatii todella kypsää luonnetta ja selkärankaa hyvinkoulutetulta naiselta jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja laittaa ura katkolle." Selkärankaa se vaatii. Arvostusta ei tästä työstä todellakaan tyrkytetä. Ne työt, joilla tässä ohessa voi lisätienestiä saada, eivät valitettavasti ansioluetteloa kaunista.

Uskallan väittää, että teen yhtä paljon töitä kuin yrittäjäpuolisoni. Joskus on kevyempiä päiviä, joskus raskaita ja pitkiä. Työtä on välillä liikaa, välillä voisi olla hiukan enemmänkin tehtävää. Olen ollut työssäkäyvä yksinhuoltaja ja samoin oli silloin. Joinain päivinä työtä oli ihan liikaa, toisina vähemmän. Lapset kasvavat ja työni täällä vähenee. Sitten teen taas osan työstäni kodin ulkopuolelle. En usko olevani silloin arvokkaampi tai parempi ihminen kuin nyt olen. Tekisin yhtä ahkerasti töitä ja toimisin työnantajani parhaaksi, kuten nytkin teen.

Olen täällä tarpeellinen ja tärkeä. Mahdollistan puolisoni työnteon yrittäjänä hoitamalla kodin ja lapset. Tiedän sen ja sen pitäisi riittää. Silti joskus harmittaa, kun kuulee sanottavan: "Sähän oot vaan täällä kotona." "Etkö sä vieläkään mene töihin?!" (lapsen ollessa puolivuotias). Tai puolison tehdessä pitkää päivää: "Voi kun sillä on rankkaa." "Sen on pakko tehdä pitkää päivää." (Minunko ei ole?) Jokainen varmasti haluaisi saada tunnustusta tekemästään työstä. Rankkuuskilpailun sijaan työssäkäyvät ja kotiäidit voisivat tsempata ja auttaa toisiaan. Samoin puolisot voisivat mollaamisen ja arvostelun sijaan kannustaa toisiaan ja arvostaa molempien panosta yhteiseen elämään. Toivottavasti yhteiskunnankin tasolla jossain vaiheessa huomataan myös lasten kotihoidon hyötypuolet!

Niin ja se määrittely. No minä olen talousasiainhoitaja: tehtäväni on hoitaa koti ja lapset sekä saada siinä sivussa mahdottoman vähän rahaa riittämään mahdollisimman paljoon. ;)

Aurinkoisia pakkaspäiviä lukijoille! :)

Koiranelämää

Pitkän pohdinnan, harkinnan ja pähkäilyn sekä pikaisen etsiskelyn jälkeen meille muutti siis uusi karvainen perheenjäsen. Alli on ihana noin vuoden ikäinen novascotiannoutaja. Kaikista ennakkovaroitteluista huolimatta emme ole vielä hukkuneet hiekkaan ja karvaakin on kertynyt melko maltillisesti (toki kuitenkin joka puolelle). Lenkkeilyt, koulutus, leikit ja pissatukset ovat löytäneet paikkansa arjen rutiineissa. Ihan oma lukunsa on sitten mahdolliset sairastelut ja muut poikkeustilanteet sekä sukulaisvierailut ja pidemmät poissaolot kotoa.

Sopeutuminen koiraelämään olisi  ehkä vaivalloisempaa, jos meillä ei ennestään olisi jo vaihtelevasti 2-4 lasta talossa. Se tarkoittaa paljon kuraa, keppejä (kyllä meillä on poikia), työkaluja, leluja ja varusteita ympäri taloa. Tavarat eivät pysy järjestyksessä, vaatteet tai kengät naulakoissa eivätkä matot ja sohvat paikallaan (elleivät ole lattiaan kiinnitettyjä). Lisäksi sisustuksessa on jo aikapäivää ollut pannassa valkoiset tekstiilit, siistit kiiltävät pinnat, huterat tai kalliit huonekalut, useimmat esineet (erityisesti lasiset) ja ylipäätään kaikki, mikä on herkkää tai kallisarvoista. On harvinaista, jos on hiljaista tai saa istua syömässä kokonaisen ateria kerralla.

Koska olemme jo muutenkin melko sidottuja kodin, lähimetsien ja ruokakaupan akselille, ei koira tunnu kovinkaan paljon tuovan lisäsitoumusta. Vauvan ja kuusivuotiaan kanssa kulkiessa, on joka tapauksessa suunniteltava joka lähdölle ajoitus, jossa on huomioitu syömiset, ulkoilut, päiväunet ja ulkopuolisen hoitajan tarve. Minimivarusteluna on oltava vaihtovaatteita (unohtuu aina), vaippoja (unohtuu usein), välipalaa, juomista (unohtuu useimmiten) ja kotiavaimet (unohtuu silloin tällöin...). Lisäksi on huomioitava esimerkiksi kyläpaikan sopivuus meluisalle, sotkuiselle, helposti pitkästyvälle ja tilaa vievälle kokoonpanolle. Lähtöihin on varattava aikaa vähintään tunti ja myöhästyminen on todennäköistä.

Kotiäidin normiarki on melko yksitoikkoista ja rutiininomaista (kyllä; lapset rakastavat toistoa), joten koiran tarvitsemat rutiinit eivät juuri normaalimenoa rajoita. Sairastelut, uhmaraivarit, väsymyksestä johtuva unohtelu ja samaan aikaan ilmaantuvat akuutit hätätapaukset (pissahätä, jano, nälkä, matkapahoinvointi, kuuma, kylmä, väsy, kaatuminen, sormet oven välissä jne.) tuovat oman haasteensa kaikkiin tilanteisiin.

No miksi meillä sitten on lapsia tai vielä koirakin? Onko se muka kaiken "uhraamisen" arvoista? On se. Ne vaan on niin ihania. Lapsilta oppii tässä hetkessä elämistä, pienten asioiden huomaamista ja pienistä asioista iloitsemista. Oppii, jos haluaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsella on sanottavana; jos malttaa kysyä kuulumiset ja pysähtyä katsomaan, kun pyydetään ("kato äiti kato" on varmaan yleisin lausahdus päivässä). Lasten kanssa on useimmiten mukava touhuta ja koira tuo vaihtelua tekemisiin, motiivin lähteä ulos, seuraa itselle ja seuraa lapsille.

Ja sitten on niitä päiviä, kun kaikki on kiukkuisia ja ketään ei kiinnosta, väsyttää, palelee, potuttaa ja päätäkin särkee. Ei jaksa katsoa yhtään temppua tai innostua pikku jutuista. Ei jaksa leipoa pullaa ja valmistaa kotiruokaa. Ei kiinnosta innostua tai oppia tai kasvattaa tai hoivata tai jutella, laulaa, silittää, paijata, rapsuttaa tai ottaa vastuuta yhtään mistään. Silloin pitää nähdä homma jo melkein valmiina: lapset isompina, koti siistimpänä, mikromakaroonilaatikko itsetehtynä, kaupan pulla kotitekoisena ja lastenohjelmat kasvatusta edistävänä oppimateriaalina. Ja jos pääsee päiväksi pois, onkin jo ikävä takaisin :)

Aina tulee uusia päiviä ja uusia mahdollisuuksia!

Uppista liukastuin! Anteeksi, että kamppasin sinutkin kaatuessani...

Epäonnistumisen päivä alkoi osaltani nimensä mukaisesti. Heti herätessä potutti, eikä siinä sitten auttanut syvään hengittäminen, laskeminen, järkeily tai mikään muukaan rauhoittumisyritys. Siirryin sujuvasti rakentavasta keskustelusta lapselliseen syyttelyyn alle vartissa. Ihan vaan koston vuoksi. "Sait mut pahalle mielelle. Ja nyt mä haluan, että sullakin on paha mieli." Onneksi kohteena oli kuitenkin isäntäparka, ettei lapselle tullut vihastuttua. Saimme lopulta myös varsin hyvän keskustelun aikaiseksi ja löysimme ratkaisun yhteen ikuisuusriitaan. Ei mikään huono lopputulos siis.

Laittoipa tämä kuitenkin jälleen miettimään, miksi pitää ensin syytellä, loukata ja riidellä raatelemalla, että päästäisiin rakentavaan keskusteluun. Onko se tervettä tunteiden tuulettamista vai vain lapsellista ja ihmissuhteille haitallista käytöstä? Sanotaan, että vihalla on tehtävä. Se on terve tunne, joka auttaa meitä pitämään puolemme. Toisen "päälle käyminen" tuskin kuitenkaan auttaa puolustamaan omaa reviiriä sen enempää kuin asiallinen puhe. Agressiivinen käytös ei pura agressioita mihinkään kosmiseen kaatopaikkaan. Päinvastoin; huutaminen ja riehuminen vain lisäävät agressiivisia tunteita ja käytöstä.

Meillä tuntuu myös olevan sellainen tapa ja uskomus, että lähimpien niskaan voi ihan luvan kanssa kaataa mitä tahansa sontaa. Ei kai ne perheenjäsenetkään kuitenkaan mitään henkisen jätteen silppureita ole? Toki tekee joskus hyvää purkaa pahaa mieltä huonon päivän jälkeen. Mutta jatkuva äkkäily, oikuttelu ja kiukkuilu käy kenen tahansa hermoille ja murentaa varmasti parhaankin ihmissuhteen perustaa. Edes vanhempien ei tarvitse sietää lapsiltaan ihan mitä tahansa. Uhma- ja murrosikäisellekin saa laittaa rajan. Tunteet on sallittuja ja niiden hallintaa vasta opetellaan. Mutta ei kai lapsille sellaiset taidot taivaasta tipu, joita
useimmat aikuisetkaan eivät hallitse?

Toivottavasti onnistun välittämään lapsilleni edes jotain niistä taidoista, joita vasta aikuisena itse harjoittelen. Tämän päivän oppi olkoon se, että kukaan ei ole täydellinen ja harjoitellessa kompastellaan. Välillä lennetään komeasti peffalleen. Tärkeintä on nousta ylös, puhaltaa kolhuihin ja jatkaa opettelua. Pyydä anteeksi ja ennen kaikkea anna anteeksi. Minäkin siis päätän jatkaa edelleen rauhallisemman käytöksen ja rakentavamman keskustelun harjoittelua. Minäkin mokailen. Ja koska olen ihminen, se on ihan ok!

Mukavaa viikonloppua epäonnistumisista huolimatta! :)

Jotain valmista, jotain keskeneräistä

Ne laatikot, jotka kuvittelin hiottuina. Ne on nyt hiottu ja maalattu neljään kertaan. Enää kahvat paikalleen ja tavarat laatikoihin. Samaa vauhtia tein päivän projektin ja järjestin Pojan huoneen kaapit ja hyllyt. Ja päähänpistosta ostin talvikukat. Vai onko kanervat ja callunat kukkia? No kuitenkin, ne on nyt ruukuissa ja näyttää nätiltä. Suunnitteilla on jo seuraavat projektit: seinän tapetointi, kaapin maalaus, tv-tason kunnostaminen... Näitähän riittää. Pitää vain kuvitella ne jo melkein valmiina :)

Mitenkäs sitten tämä itsensä kehittäminen? Olen viime aikoina käyttänyt ahkerasti saamaani vinkkiä negatiivisen sisäisen peikon nujertamiseen. Kun peikko alkaa puhua, kirjoitan sen ivaavat ja lannistavat sanat sellaisenaan. Sitten vielä luen ne ääneen sillä samalla ivaavalla ilkeällä peikon äänellä. Kirjan kannet kiinni ja parempia ajatuksia tilalle. Jotain tulosta on syntynytkin. Aiempaa useammin huomaan siirtyväni kiukkuisista ja tympeistä ajatuksista valoisampiin kirjoittamattakin. Ei tuosta peikosta keijua varmaan saa tekemälläkään, mutta ehkä ystävällisen menninkäisen? Aika näyttää :)

Syysateiden myötä on jälleen noussut lemmikkikuume. Se tulee joka vuosi yhtä varmasti kuin se harmaa sadekin. Kissat on ihanimpia edelleenkin. Kissa on kuitenkin ehkä onnellisimmillaan, kun se saa metsästää ja liikkua vapaana metsässä kotona köllöttelyn vastapainoksi. Ehkä meilläkin on joskus talo, joka kaipaa hiirivahtia? Ensimmäistä kertaa olenkin sitten ihan tosissaan suostunut harkitsemaan koiraa. Koiran hankinnan pohtiminen on vähän samanlaista kuin lapsiluvun lisäämisen harkinta. Aika puhtaasti tunteella on päätös tehtävä, koska faktojen valossa kenelläkään ei olisi sen enempää lapsia kuin koiriakaan. Ja tunteella siihen kuitenkin sitoudutaan, ei järjellä. Tämä asia, jos joku jakaa mielipiteet. Puolisko sai tästä jo melko pitkän naamakirjakeskustelunkin luotua. Yksi nelijalkainen ehdokas perheenjäseneksemme on olemassa. Jos se ei osoittaudu oikeaksi, palataan kissa-asian harkintaan :)

Raikkaita syyssadepäiviä lukijoille! :)

Muutosaikeita ja sisäisiä peikkoja

Elämä tai ihminen ei tule koskaan valmiiksi, eikä työ tekemällä lopu. Siinä valossa voi tuntua liian suurelta urakalta muuttaa jotain olennaista itsessään tai elämässään. On helpompi todeta: "No mä nyt vaan oon tällanen (laiska/pulska/kiukkupussi/myöhästelijä tms.)", kuin todella ryhtyä tekemään asialle jotain.

Sisäiset peikot puhuvat kovaa ja kuuluvasti. Monet positiivisimmatkin tyypit sortuvat viimeistään omaa itseään koskevissa asioissa melkoiseen itsensä vähättelyyn ja mollaamiseen: "En mä opi, en pysty, ei oo edes mahdollista, koska..." Ja syitähän riittää loputtomasti sille, miksi ei kannata edes yrittää. Viimeistään homma kompastuu siihen, ettei kannata itse muuttua, koska nuo toiset ja heidän toimensa estävät minua silti saavuttamasta tavoitteitani. Sisäiset äänet ovat valitettavan usein juuri näitä mollaavia mörköjä.

Minua viisaammat ovat opettaneet, että haave tai muutostoive pitää ensin muuttaa tavoitteeksi. Ja isot tavoitteethan pitää vanhan viisauden mukaan pilkkoa pienemmiksi, että kykenee aloittamaan ja homma säilyisi mielekkäänä. Olen itse miettinyt asiaa siltä kantilta, että oikeastaan koko elämä koostuu projekteista. Niitä voi olla limittäin, päällekkäin ja peräkkäin. Projektit voivat olla isoja, pieniä, nopeita, toistuvia, pitkiä, kertaluonteisia, jotkut jopa ikuisia. Niillä on kuitenkin useimmiten alku ja loppu.

Kun huomaan jonkin elämäni projektin olevan vastatuulessa, täytyy tehdä muutoksia. Useimmiten omissa toimintatavoissa on eniten parannettavaa. Pienemmissä hommissa se käy helpohkosti: "Jahas, kaapinovet ei tuu maalattua facessa istumalla ja katselemalla niitä ovia. Mutta kun en saa sitä ikinä tehtyä, kun lapsetkin pitää hoitaa ja ruoka tehdä ja..." Ratkaisuna päätin ensin hioa ovet ja asetin aikatavoitteeksi tietyn päivän. Sitten valitsin maalausajankohdan ja hoidin homman. Vaikeinta lopulta koko projektissa oli se aina vaan uudelleen aloittaminen. Ensi kerralla kokeilen uusinta saamaani vinkkiä: "See it done" eli "Näe se valmiina". Kun jotain hommaa on vaikea aloittaa, useimmiten tulee kuvitelleeksi itsensä aloittamassa tai keskellä hommaa, jossa on vielä paljon tekemistä. Aloittaminen on helpompaa, jos kuvittelee jo saavuttaneensa seuraavan osatavoitteensa. Nyt tätä kirjoittaessani valmistelenkin jo seuraavan projektini aloitusta, kuvittelemalla laatikot jo hiotuiksi (osatavoite) sen sijaan, että kuvittelisin lähteväni lasten kanssa maalikauppaan.

Itseni kehittämispuolella projektit ovat paljon vaativampia. Ehkäpä "Mun täytyy olla täydellisen tyyni ja rauhallinen äiti" on hiukan liian iso tavoite kerralla (tai koskaan) toteutettavaksi? Ja siihenpä se sitten kaatuukin: "Enhän mä tätä voi muuttaa. Mä vaan oon tällanen kiukuttelija. Mun lapsiraukat joutuu kestää äkäpussiäitiä ja saa ties mitä traumoja ja kasvaa kieroon." Ehkä kuitenkin jopa minusta voi tulla vähän tasaisempi ja johdonmukaisempi? Nähtäväksi jää. Tavoitteistani ja keinoistani sekä onnistumisistani ja kompuroinneistani tämän ja muiden projektien parissa lisää seuraavissa kirjoituksessani.

Ja hei; tämän kirjoituksen julkaiseminen on yksi osatavoitteeni matkalla kohti hiukan vähemmän perfektionistista ja itsekriittistä eloa. En nimittäin koskaan ole julkaissut juttujani, koska nehän eivät tosiaan ole täydellisiä... :)

Aurinkoisen kirpeitä syyspäiviä kaikille!